Luovuttaja

Posted on

Ja taas mennään….

Pääsin koulusta semi aikasin, mut menin kirjastoon ettiin luettavaa kirjaa äikän kurssille. Pitää viel huomen tarkistaa opelta käykö joku niistä, mut muuten löysin aika montakin, jotka haluaisin lukea. No kirjastossa venähti tunti ja sit viel venasin Heikkii, et tultais samaa kotiin, tylsää sen aina kiukutella ja mennä yksin. Kotona perus löhötä nojatuolissa, syödä ja katsoo CSI nauhalta. Koirien kans lenkillä ja sit kello olikin jo kahdeksan, onneks ei tullu läksyi huomiseks.  Tajusin tänään, et toiset päivät ja viikot mul on sellasia, et meinaan tuupertua työtaakan alle ja toiset vaan lorvin läpi, tänään oli jälkimmäinen.  Koulussa maantiedon opettaja antoi sanojensa mukaan loistavan vinkin: ”Teidän kannattaa lukea joka päivä se kappale jota ollaan käymässä, ja sitä seuraava. Te opitte niin parhaiten, sekä muistatte lukemanne pidempään”. Joo tiedä, toi on totta, mutta suorittajaminäni heräsi heti: ”Sun on pakko tehä just noin, jos meinaat ees maantiedosta läpi päästä. Entäs sitten kirjoitukset? Kyl mä kuulin, et aattelit kirjoittaa sen, ku ope mainosti, et siin on paljon vähemmän luettavaa kuin esim. historiassa!” Suorittajaminäni huusi. Ahdistukseni alkoi jälleen nostamaan päätään. ”Voi ei! Kiitti ope..” ajattelin.

En jaksanut pahemmin ajatuksilla lukemisesta itseäni rasittaa, mutta kun äsken tulin huoneeseeni, tuntui kuin kimppuuni olisi hyökännyt toistakymmentä murhaajaa, jotka janosivat vertani. Vähältä piti, etteivät jalat menneet alta. Tuntuu kuin mun rinnan päällä olisi tonnin painosta koulukirjoja ja luettavia sivuja. Suorittajaminäni mollasi ja haukkui minut maanrakoon: esim.: ”Sun on vaan parempi luovuttaa, et sä lukiossa tuu pärjään. Sä oot liian heikko. Et oo roskankaan arvoinen, sä et oo mitään. Miten ihmeessä sä kuvittelit pärjääväs siel niitten muitten joukossa? Ne muut ovat sua paljon parempia, ne ovat ahkeria. Sä oot vaan joku laiska paska, joka ei kestä hetkeäkään painetta ja meet heti lukkoon, jos joku käyttäytyy leikilläänkin väkivaltaisesti.” ”Kuole!”

 

 

 

 

Olo ei oo paljoa muuttunut tässä kahdessa ja puolessa tunnissa. Yritin saada paria kaveria kii, mut ne olivat vissiin jo nukkumassa. Noita biisejä olen kuunnellut koko ajan. Tiedän mitä ajattelette: ”Tosta ei oo mitään hyötyä, et sä kuuntelet biisejä luovuttamisesta. Se vaan huonontaa sun oloas entisestään, kuuntelisit mieluummin jotain iloista ja menevää”. Joo mut anteeksi, kuka tunsikaan mut parhaiten? Niin minä itse. Ja piditte siitä tai ette, mutta tämä on ainoa tapani roikkua kuilun reunalla, siis jos ette tykkää viiltelystäni, minä pidän. Viiltely on nopein tapa poistaa ahdistus. Mitä väliä, vaikka hiukan tulee äidin kanssa kinaa, se ei satu läheskään niin paljon. Istun kallion reunalla ja kuuntelen musiikkia.

 

Reunalla

 

 

 

-Elina


Ahdistaa ja Masentaa

Posted on

Moi taas!

Jotenki tyhmä olo: ekaks en kirjoita mitään kahteen viikkoon, ja sit kirjoitan monta postausta liiba laabaa saibaa päivässä.. Tyhmä olo.

 

Nyt ahdistaa. Ei paljon, mut hetki sitten enemmän. Ja taitaa se ”ahdistus mörkö” kohta taas hyökätä tuolt sängyn alta mun kimppuuni, on vähän semmonen fiilinki. 🙁 En haluu mee pois!!

Ahdistukseni johtuu jälleen koulusta ja siitä viho viimeisestä enkusta. Lomalla jaksoin hieman suomennella, mutta kielioppii en jaksanut koittaakaan käydä läpi. Isolla EHKÄ painotuksella voin koittaa vetää lottorivii aamulla ennen kouluu, jos en siis taas nuku pommiin..  Kielistä kun puhun niin vaihdan sitten lennossa ruotsin puolelle: mun oli pakko jättää ruotsin tukikurssi kesken, koska tiedän, etten millään tule jaksamaan tekemään niitä kaikkia tehtäviä kotona. Masentaa, kun on pakko myöntää, etten jaksa sitäkään. 🙁 Huokaus! Luuseri. Laiska. Heikko. Surkimus. Sanat kaikuvat korvissani. Älkää mollatko minua, saan kyllä itseni ominkin voimin tarpeeksi pohjalle, ilman teitäkin. Menkää pois. Jättäkää minut rauhaan!

 

Toinen tämän päivän iso ahdistus möykky mun mieles on ollu mun exä, sen teot, pieleen mennyt oikeuskäsittely, meen seurustelu aika, ero, eron jälkeen, kaikki. Ahdistaa kauheesti ku vaan miettiiki kuin paljon ahdistavii juttui oon tänään kelannut.

Muserrun tän alle.

Mulla ei oo voimaa kamppailla vastaan.

Virta on liian voimakas, se painaa mun pääni pinnan alle.

Välillä saan hetkeksi pääni pinnalle, mutta sitten vajoan jälleen.

Ja tän kaiken lisäksi olin yli puolet päivästä ihan tokkurassa. Toisaalta väsymykseeni on aika yksinkertainen selitys: otin 4x25mg Ataraxia, eli suomeks tupla annoksen illalla. Ei en ottanut kaikkia putkeen, ja otin ekat kasilta ja vikan vast kympiltä. Mutta syyhän minulla tietenkin on: halusin nukkua. Ja koska mökillä olin nukkunut useamman tunnin päikkärit, tiesin ennestään, etten tulisi saamaan unta ennen kuin puolen yön jälkeen. Varmasti ainakin joku teistä ajattelee: ”Kannattiko nukkua päikkärit?” No todellaki. Sain kotio päästyy suomennettuu enkkuu, vaikka se nyt sit kostautu tänään ku olin ihan ”töttöröö”, mut siis juu. Mun ei tarvinnu kuunnel isän kiukutteluu, ja sitä ku se tappelee äidin kans ja mollaa mua ja äitii, ei tarvinnu ees nähä sitä. Sain vaan olla käpertyneenä peittoon ja vetää unta kaaliin. ZZZzzz

Se tunne ku väsyttää ja ku ei kuiteskaan väsytä. :/ Sillee et mitäs tässä kello lähennee yhtätoista ja meikä on hereillä. Perus juttu, mutta kuitenkin niin rasittava. Talo on ihan hiljainen lukuunottamatta läppärin hiljaista hurinaa, näppäinten ääniä kirjottaessani, kellon raksutusta seinällä, puhelimesta hiljaisella soivaa Katy Perry Wide Awake  https://www.youtube.com/watch?v=GvgjG9RxX7c  ja sitä kun tuuli vinkuu ikkunanraoissa. Muuten on hiljaista, masentavaa olla yksin hereillä. Ehkä raahaudun alas hakemaan enkun kirjan ja koitan vetää sen lottorivin jo nyt. EHKÄ!  Äiti tulee kohta valittaan, ku mulla on huoneessa valot, ja miks oot viel läppärillä. Se ei tiedä mun blogista ja siitä että puran tänne mun taakkaani. Ensinnäki se pitäis mulle kauheen saarnan aiheesta: ”Mitä olet kerran nettiin kirjoittanut, et sieltä koskaan pois saa”. Jaa’a. Aha. Kerros äiti-kulta jotain uutta mitä en vielä ole kuullut. Ehkäpä hei puolet (tai varmaan enemmänkin) syystä miksi kirjoitan julkisesti, on se että muut samoja asioita kokeneet voivat lukea minun tarinaani ja he joilla ei omakohtaisia kokemuksi onneksi ole, oppisivat ymmärtämään meitä kovia kokeneita. Juuri siitä saan voimaa kirjoittaa julkisesti, että te kohtalotoverini saisitte rohkeutta ja tukea, että näkisitte, että täällä on monia muitakin samoja asioita kokeneita ja että nämä asiat voi sanoa julkisesti ääneen. Rakkaudella teille valitettavan runsaslukuisille kohtalotovereilleni!! <3 <3 <3 <3

Raiskauksen tai väkivallan uhriksi joutuminen tuntuu maailmanlopulta siinä missä niin moni muukin vakava asia. En todellakaan vähättele ko. juttuja pikku jutuiksi, ”Niistähän pääsee heittämällä yli” -tyyliin, en todellakaan! Tiedänhän itse sen niin pirskatin hyvin millaista on rämpiä siinä  suossa ja yrittää elää edes muutama sekunti kerrallaan. Kyllä minä tiedän. En voisi mitenkään kirjoittaa tällaisia asioita, ellen näitä olisi itse joutunut kokemaan. Tunteet ja ajatukset: ”Ei kukaan voi pitää minusta tällaisena viallisena, saastaisena, liattuna, pilattuna, sotkettuna, häpäistynä, alistettuna.”, ”Miten muka kukaan poika voisi edes ajatella seurustelevansa kanssani? Minulla on suuri henkinen sairaus: masennus ja sen lisäksi vielä minut on raiskattu useasti ja olen kohdannut törkeää väkivaltaa. Ei kukaan voi rakastaa minunlaistani.”, ”Miten ikinä enää pystyn harrastamaan seksiä? En saa henkeä pelkästä ajatuksesta, ahdistaa liikaa.” (Joo’o tiiän, ei oo kovin ajankohtainen, mutta vähemmästäkin sitä tuollaisia ajatellaan!), ”Miten ikinä pystyn jälleen luottamaan toiseen niin paljon, että päästän hänet edes kosketus etäisyydelle?” (Tuohon kaikki aina sanovat: ’kun löydät sen oikean, sitten pystyt’. Mitä vitsin saibaa! Ei paljoo lohduta!) ”Haluan kuolla, kaikkien on niin paljon parempi ilman minua.”, ”Kuka muka haluaisi olla kanssani, kun olen tällainen? Eihän lähestulkoon kukaan edes puhu minulle (kerro vaikka mielipidettään blogistani)!!??”, ”Istun yksin käytävässä, kuka muka vaivautuisi tulemaan lukseni ja kysymään (edes puhkikulutettua) ’mitä kuuluu?’ kysymystä.”, Eihän kukaan halua edes puhua tällaiselle paskakasalle, joka on antanut tehdä itselleen ja keholleen mitä huvittaa. Olen antanut häpäistä itseni! Kuka muka haluaa olla kanssani???!!!”

Pystyykö edes joku teistä lukijoistani vastaamaan joihinkin esittämiini kysymyksiin/ajatuksiin. Mielelläni haluaisin kuulla joitakin ajatuksianne, mitä mieleenne tulee, kun mietitte näitä.

Nyt taitaa olla korkea aika laittaa kone kiinni ja yrittää nukkua.. Ihan mälsää, oon jotenki niin kirjoitus tuulella, juttua riittää monesta eri aiheesta. Jaksaakohan joku lukea koko tekstini?

Rakkaudella lukijoilleni:

-Elina

Ps. Minulla on ikävä teidän niin kovasti päivääni piristäviä kommenttejanne.


ZZZzzz…

Posted on

Tänää tahdon vain nukkua. Olen huippu väsynyt. En halua olla ihmisten kanssa tekemisissä. En jaksa. Mutta mun on pakko, koska ihmiset ja elämä. En siltikään jaksa.

Tänään on vielä puolitoista tuntia koululla ja sitten DKT.  Sen jälkeen bussilla kodin suuntaan ja pyöräilyä nelisen kilsaa. Kotiin ja partio. En jaksa. Onneksi olen partiossa ryhmäni johtaja ja voin hieman sumplia toimintasuunnitelman kanssa ja valita tälle illalle aivotonta toimintaa.

 

Väsyttää niin kauheasti. Aivoni ovat täynnä puuroa.. Ai sinnekö aamupuuroni joutuikin?! Joo hah haa. Tosi hyvä vitsi, mutta myös kuvaava. Minulla ei mitkää yhteydet toimi tänään, eikä mikään mene perille. Kirjoitan, puhun ja ajattelen eri asioita, kaikki menee ihan sekaisin. Nyt mulla on hyppytunti ja pitäis suomentaa se enkun kappale, mutta ei siitä mitään tule tässä kunnossa. Mikään ei pelitä tänään. DKT-taitoryhmässäkin tulen vain nuokkumaan, ei ole energiaa muuhun.

 

 

-Elina


Joka öiset painajaiset

Posted on

Vaikka olen ollut lomalla koko tämän viikon, koulusta en ole päässyt eroon. Päivällä mielessäni pyörivät tekemättömät koulutehtävät ja öisin näen painajaisia. Painajaisissa olen aina yksi, syrjitty ja hyljeksitty, olen se outo, jota kaikki katsovat kieroon. Ennen tuntien alkua joudun ahdistuksen valtaan, ja joudun pidättelemään kyyneleitä kaikki tunnit.

Tosin onnistun siinä harvoin, joten viholleni putoilee suureia tunteita täynnä olevia silmäluomiltani katkuun päässeitä kyyneleitä. Monella tunnilla kirjoitan ajatuksiani A5 kokoiseen sinikantiseen vihkoon. Yksi poika nappaa vihkoni ja ehtii lukemaan sitä hieman. Pelästyn kovin ja sieppaan aarteeni takaisin.  Koulun ja koulumatkojen lisäksi sosiaaliset tilanteet, DKT ajat ja partion kokous ajat kummittelevat unissani.

Olen nyt mökillä. Tulimme tänne, koska kävimme kylässä, kun tuttumme olivat rakentaneet uuden talon. Joo tosi hienoo, mut en jaksais mädäntyä tääl mökillä.. Yritin eilen ja tänään suomentaa enkun läksy kappaleita. Sain toisen valmiiksi, ei siinä ollut enää paljoo jäljellä, mutta se toinen.. Kaksi sivua tuhtia tavaraa ja sit siitä kappaleesta kolme tehtävää. Tarkistin viel Annilta mitä enkusta on tullut viimeks läksyks ja vastauksena sain kolme tehtävää artikkeleiden käyttöön liittyen. En jaksa!  Jotta oppisin jotain kappaleita suomentaessa, minun täytyy kirjoittaa suomennos vihkooni. Suomentaessani ei kulu vain aikaa ja lyijyä, vaan myös hermoja ja syntyy harmaita hiuksia.  Äiti yritti auttaa mua suomennoksen kanssa, pointti oli vaan se etten tarvinnut apua suomentamisessa vaan tarvitsin energiaa ja voimaa jaksaa suomentaa kappaleen.  Olin todella väsynyt ja turhautunut vähäiseen energian määrääni. Tiesin, että minun täytyisi jaksaa suomentaa kappale, mutten mitenkään pystynyt siihen. Kuinka ärsyttävää. Käperryin peittoon ja annoin kyynelten vieriä. Hetken päästä rupesin kirjoittamaan tätä postausta, tosin en päässyt kovinkaan pitkälle ennen kuin nukahdin pariksi tunniksi. Äiti yritti moneen otteeseen saada minua hereille ja syömään, mutten jaksanut nousta.

 

Toivottavasti teillä ei olisi painajaisia, ainakaan näin paljon. Kunpa minäkin saisin nukkua ensi yöni ilman ahdistusta.

 

 

-Elina


Totuus minusta: sadistinen kissa vihaaja

Posted on

Tilannepäivitys: kissalleni Cindylle tulee näin keväällä super herkästi takkuja. No pyysin äitiäni pitämään Cindyä paikoillaa, jotta saisin leikattua kissan oikean etujalan kainalosta suurehkon takun. Terävät (tosin jo vuosia vanhat) askartelusakset, takun tyvestä kiinni ja klips, Cindy sävähti ja vinkaisi hiljaa. Tiesin heti ettei kaikki ollut kunnossa, Cintti nimittäin suhtautui yleensä suhteellisen hyvin takkujen poistoon, irrottelinhan niitä useana päivänä vikkossa. Katsoessani kohtaa, jota olin alkanut leikkaamaan, totuus paljastui minulle: olin leikannut kissaani! Haavasta ei tunnut verta eikä kissaa näyttänyt sattuvan, Kuningatar ei ainakaan näyttänyt huomaavan koko haavaa. Haavan halkaisija oli ehkä 1,5cm, ei kovin suuri, mutta kun on kyse maailman rakkaimmasta lemmikkistä pienempikin haava voisi olla maailmanloppu.

Luonteeltani olen kova ja kylmä ihminen, en ole empaattinen, enkä muutenkaan ”hyvä” ihminen. En muista yksiäkään hautajaisia, joissa olisin itkenyt en mummuni tai vaarini saati muiden. Minun on vaikea asettua toisen asemaan, kun hänellä on vaikeaa, tai hän vaikka kertoo läheisensä kuolemasta. En minä osaa tuntea myötätuntoa toisen menetyksen vuoksi, en osaa, olen viallinen. ; (

Aluksi olin hieman tokkurassa: olinko todella leikannut parasta ystävääni, rakasta lemmikkiäni. En voinut käsittää, miten se oli voinut käydä niin helposti.  Kun rupesin pääsemään tilanteen tasalle ja ymmärtämään, että olin todella leikannut kissalleni peukalon pään kokoisen haavan, en meinannut millään tuntea surua kissani puolesta, tunsin vain tyhjyyttä, loputonta tyhjyyttä. Vasta kolmen vvartin kuluttua kyyneleet alkoivat hivuttautua kohti silmäpieliäni. En kuitenkaan ole pystynyt itkemään koko iltana, ainoastaan kyyneleet ovat polltelleet luomien takana ja reutoneet pääsyä vapauteen.  Viimeisen tunnin minulla on ollut kauhea olla: miten saatoin leikata rakasta kissaani, en voinut mitenkään olla niin typerä ja ajattelematon, että noin vain leikkaisin kissani auki. Miten minua enää ikinä uskaltaa päästää lähellekään lemmikkejä?

 

 

 

Apein, poissaolevin katsein

-Elina

 

Ps. Äidin kanssa kun äsken Cindyä katsoimme haava näytti vuotaneen vain ihan hieman. Äiti yritti kovasti saada minua vakuuttumaan, ettei Cindyllä ollut mitää  hätää, että se toipuisi helposti, että haava umpeutuisi ilma eläinlääkäriä. En vain voinut uskoa äidin vakuutteluita.


Perjantai 13.2. Wanhat!!

Posted on

Ensinnäkin kirjoitin tämän tekstin koululla perjantaina, odotellessani ajan kulumista, kello oli lopettaessani 16.30., oli pakko mennä pukeutumaan ja valmistautumaan illan esitykseen. Näin jälkikäteen voin rehellisesti sanoa wanhojen olleen yksi mukavimmista kursseista lukiossa, tosin stressiltä en tälläkään kurssilla välttynyt, kiitos paniikkia lähentelevän ahdistukseni poikien kanssa tanssittaessa. Perjantai oli ihan jees päivä, mutta epvarmuuteni esityksissä näkyi selvästi. Ärsyttää!!

Kamala olo. Vituttaa ja ärsyttää ihan hirveästi. Aamulla olin ihan hermona, ku jännitti niin. Kymmenestä kahteen vedin täysin roolilla, kätkin kaiken todellisen (paitsi jännityksen) yksinkertaisen mekkoni helmoihin. 15.30-16.30 istuin yksin rappujen alla ja annoin tunteilleni tilaa hengittää. Sain olla täysin yksin. Osa luokkalaisistani lähti käymään kotona, mutta mun ei ollu järkevää, joten jäin muutaman muun kans oleileen koululle. Muut valtasivat köksänluokan ja mässäsivät siellä. Koko ajan he soittivat musiikkia. Jouduin kuuntelemaan sitä.. Yks poika kävi tos kaappien vieres vessas, makasin vaan lattialla ja pelasin puhelimella. En tajunnu mennä piiloon ja se näki mut siin. No ku se meni takas ylös se kailotti: ”Tuol se vaan makaa lattialla rappujen alla.” Olin vaan, etkö jumalauta vois pitää suutas kiinni?!! Antaa mun vaan olla. Ärsytys kerroin pomppasi yli maximin. Liikaa pyydetty siltä idiootilta. No ko. tyyppi ei tod kuulu mun suosikkeihini, sen sijaan inhokki- ja kiusaajalistani kärkipaikoilla.

Mua itkettää. Haluaisin vain nukahtaa ja nukkua pois. Tekis niin mieli mennä hukuttautumaan tonne jokeen. En jaksa. Kahden tunnin päästä pitää olla vetämässä ihan hanaa. En jaksa. Kohta mun täytyy mennä pukeutumaan ja vetää tekohymy naamalle. En millään jaksaisi. Terapeutin kanssa oli hirmu vaikeeta saada ajat sopimaan. Sain ajan ysi viikolle perjantaiksi. Vittu! Kolme viikkoo ilman terapiaa!! Nyt kun mulla on koeviikko ohi ja wanhatkin ihan just, mulla on suuret mahdollisuudet romahtaa oikein kunnolla. Nyt mulla ei ole syitä olla viiltämättäkään, ei tarvii stressata, et joku näkis wanhoissa, ku ne ovat ihan just ohi, saa terapeuttikin syyn haukkua ja pilkata mua, eipähän senkään tarvitse kehua mua turhan takia (”Voi kuinka hyvä kun et ole viillellyt pitkään aikaan.” ”Hei sä oot taas pystyny oleen viiltämättä
.”). Pah. En jaksa kuunnella tollasta. Oon sanonu sillekin ainaki sata kertaa, et tiedän itekin viis hyvää syytä, miks en ole viiltänyt.

Vittu. Pakko mennä.

-Elina


Kuulumisia

Posted on

Moi piiiitkstä aikaa! Oli aivan pakko tulla kertomaan teille olevani kunnossa. Vaikka olenkin hiihtolomalla tekemistä on riittänyt yli oman tarpeen. Onkohan blogillani enää yhtään lukijaa, enhän ole taaskaan kirjoittanut ikuisuuksiin. Tosin lähes päivittäin olisin halunnut, muttei aika tai nettiyhteys ole riittänyt.

 

Olin DKT:n taitovalmennuksessa viimeksi maanantaina 9.2., ja yksilöterapiassa keskiviikkona 4.2.!! Tällä viikolla ei mulla ole kumpaakaan, yksilöterapeutille pääsen seuraavan kerran vasta reilun viikon päästä perjantaina. Ei laita yhtän vituttamaan!! Kolmen viikon tauko(!!!) ei todellakaan tee minulle hyvää. Muutenkin yksilöterapeuttini Krista ”juoksee” asiani läpi puolessa tunnissa ja lopettaa käynnin sitten. HUOM siinä puolessa tunnissa ehditään juurii ja juuri käsittelemään viikon tapahtumat, sillä Kristan kanssa keskitymme noin 90%:sti käsittelemään viikkokorttiani. Mitenkähän viikon päästä perjantaina aikani Kristan luona kuluu, kun tarkoituksena olisi käsitellä kolmen viikon ajalta viikkokortteja???!!! No vähintäänkin 4/5 vastauksistani on: ”En muista mitä tuolla merkinnällä tarkoitin”, ”Ei mitään hajua, missä käytin tuota taitoa”, ”No älä multa kysy, mitä tunsin tuona päivänä!” Miten ihmeessä voisin muka muistaa asioita kolmen viikon päähän, koska en muista muutamankaan päivän takaisia merkintöjäni! Alkava dementia(ko??).

Edellisessäkin postauksessa vuodatin tyytymättömyyttäni nykyistä terapiaani kohtaan, mutta olen vakaasti edelleenkin sitä mieltä, että jokin siinä mättää ja pahasti. Aikaisemmin olen ollut ihan kiitettävän tyytyväinen saamaani hoitoon, mutta enää en voi sanoa samaa. Edellisten terapeuttieni kanssa juttelin lähinnä kuluneesta viikosta, mitä tein ja touhusin sekä tunteista ja ajatuksistani. Kristan kanssa käymme läpi viikkokorttia ja sitten puolituntia onkin jo kulunut ja minut häädetään ulos. Kaipaan niin edellistä terapeuttiani Maijua, jonka luona viihdyin hyvin, jolta sain helposti aikoja, jotka eivät haitanneet opiskeluani ja sain jutella Maijun kanssa 50-70min per kerta! Lukujärjestykseeni sopisi kolme terapiakäyntiä per viikko: ma taitovalmennus, ma tai ke Maiju ja pe Krista, mutta kuulemma olen vain ja ainoastaan DKT-terapiassa, enkä voi samaan aikaan käydä muilla terapeuteilla. Jotenkin ymmärrettävää, mutta kuitenkin menee niin yli hilseen, että oksat pois!! Eikö terapian ja ylipäätään hoidon pitäisi olla riittävää ja hoidettavan vointia parantavaa(?!), pitäisi, mutta minulla laatu ja hinta suhde eivät kohtaa/kysynnän ja tarjonnan laki ei toimi, ainakaan minun kohdallani.  En voi ymmärtää, miten en voi saada lisää tarvitsemaani hoitoa, kun 1.) Itse sitä oma-aloitteisesti pyydän 2.) Minulla olisi kalenterissa sille tilaa 3.) Minä itsehän tiedän tarpeeni ja vointini parhaiten, jos koen tarvitsevani tiiviimpää hoitoa, kuka muka voisi tietää asian paremmin kuin minä itse!!??

 

 

Kai tässä olivat tärkeimmät, päällimmäisinä mielessäni pyörineet ajatukset, jotka ehdottomasti halusin kirjoittaa. Eipä minulla kai muuta, toivottavasti seuraava tauko ei venyisi taas näin pitkäksi. Halaus teille kaikille rakkaille lukijoilleni, ketkä ette hylkää blogiani tauoistani huolimatta. <3

Seuraavaan postaukseen kopioin tekstin, jonka kirjoitin perjantaina (13.2.) koulussa, olisin laittanut sen tänne blogiin heti, muttei netti toiminut. 🙁

 

 

 

Alakuloisin tunnelmin Mitra Kaislarannan Äkkisyvää kuunnellen, mutta halauksia ja piristystä kaivaten

-Elina


Terapiasta puutetta

Posted on

Olen käynyt terapeutilla kaksi vuotta kerran viikossa, myös sillon kun olin osastolla ja lomilla (kesä, joulu, hiihto yms.). Toisinaan jos terapeutilla on ollut aikoja annettavana, olen käynyt kahdestikin viikossa. Nyt kun pääsin DKT:n, mulla on ensinnäkin taitoryhmästä taukoa lomaviikoilla + en saanut terapeutiltani aikaa tällä enkä seuraavalla viikolla! Okei pisin yhtenäinen tauko terapiasta on ollu viime kesänä kolme viikkoa, mutta tällä hetkellä koen lääkeannokseni liian vähäiseksi, eikä terapian puute paranna tilannetta yhtään. Yritin saada edelliseltä terapeutiltani aikaa edes ensi viikolle, kun nykyinen terapeuttini sai kuulla asiasta, hän sanoi minulle yks kantaan: ”Olet nyt DKT terapiassa, et voi saada muilta terapeuteilta aikoja.” Vähänkö pisti vituttamaan. Sitä paitsi Maiju (edellinen terapeuttini) oli todella mukava ja hänellä oli kalenterissa paljon tyhjää, joten ilman Kristaa (nykyinen terapeuttini) olisin saanut häneltä helposti ajan. En ole ollut kovin tyytyväinen Kristalta saamaani terapiaan. Joo kylhän sitä viikkokorttia pitää aina terapeutin kanssa katsoa, mutta Maijun kanssa juttelin lähinnä olooni ja vointiini liittyviä asioita. Sitäpaitsi Maijun luona aikani oli tunti ja Krista tulee aina myöhässä ja patistaa minut lähtemään jo puolen tunnin päästä!

Aluksi polilla sain paljon ja erittäin hyvää hoitoa, mutta hoidon laatu lähti alamäkeen oikeudenkäynnin kohdilla, Lääkärini lausunto, psykologini psykologisten testien yhteenveto, ja ex-terapeuttini todistus oikeudessa ne kaikki mollasivat ja pilkkasivat minua ja puolustivat exääni.

Ja kukahan tuntee vointini parhaiten?? Läkärini sijaisen sijaisen sijainen, jota en ole tavannut puolentoista kuukauteen? Opettajani koulussa (näkevät vain suorittaja minäni)? Kaverini? Muut (jotka eivät tiedä minusta mitään? Äitini (joka näkee koti minäni)? Isäni (joka ei tunne minua lainkaan, koskaan tuntenutkaan)? Pikkuveljeni (joka ei tiedä exäni tekemistä ja tietää vain pintapuolin masennuksestani)? Terapeuttini (joka kehuu minua maasta taivaaseen, kun en ole viillellyt muutamaan viikkoon. Viiltely taukoon on ainakin viisi hyvää syytä.)?  Vai minä? Olisikohan vastaus tuo viimeinen, minä itse. Koulussa saan itse sanoa, kuinka monta kurssia jaksan suorittaa per jakso. Mutta nyt terapeuttini ei kuuntele minua lainkaan, kun yritän oma-aloitteisesti saada itselleni terapiaa. Missä mättää?

 

 

 

-Elina


Totuus vs Valhe

Posted on

Sanotaan, että: totuus on valhetta vahvempi. Valheella on lyhyet jäljet. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.   Jokainen on varmasti kuullut jonkun näistä, tai jonkun vastaavan lausahduksen, eikö.

Pointtini on, että aina painotetaan pysymään totuudessa, että meitä ns. ”huonommat” ihmiset, he joilla on huono itsetunto valehtelevat. Olen tänä aamuna miettinyt erityisen paljon oikeudenkäyntiäni, MINÄ puhuin TOTTA ja vastapuoli valehteli sen minkä kerkesi. Miksi minua ei kuitenkaan uskottu, vaikka pysyinkin totuudessa? Miksei oikeus toteutunut?

 

Näitä miettiessä

-Elina


Näin viime yönä unta viiltelystä

Posted on

Uneni ovat todella usein kauhean sekavia, enkä muista kuin pieniä pätkiä sieltä täältä, eivätkä nekään ole kovin tarkkoja. Viime yönäkin muistan nähneeni unta mm. partiosta, rankasta vesisateesta, kevättulvasta, huimauksesta ja otsikostani; viiltelystä. Muistan olleeni kotonani ja luonani oli ehkä viisi tuntemaani ihmistä. En muista miksi pyörryin, mutta pökräsin vissiin kolme kertaa. En muista mitä sitten tapahtui, mutta luulisin tuttujeni olleen lähdössä. Makasin puoli-istuvassa asennossa, kun yhtäkkiä tunsin viiltävää kipua oikeassa kädessäni. Katsahdin heti sitä ja näin kuinka keittiöveitsi painui ihoani vasten. En ymmärtänyt miten se oli mahdollista, mutta luulen, jonkun painaneen sitä tai nojasin käteni esim. lattiaan sellaisella voimalla, että veitsi painui helposti ihostani läpi. Tyypit olivat vieläkin meillä, ja he tulivat luokseni. Muistan vain Annin huutaneen yhdelle toiselle, että hän toisi pian paperia. Haavasta valui kauhean paljon verta, eikä se meinannut millään tyrehtyä.

Jos noin olisi oikeasti tapahtunut, olisin pökrännyt melko pian, sillä joverikokeita otettaessa, minua alkaa heikottaa todella herkästi. Samoin kuin partion kesäleirillä, kun viilsin puukolla peukalooni ja siitä vuoti varmaan puoli desiä verta: olin alta aikayksikön maassa selälläni jalat nostettuina puuta vasten. Muistan vain aikuisten miettineen pitäisikö minut viedä tikattavaksi, ei viety. Leiristä tulee kesällä kuluneeksi kolme vuotta ja vieläkin peukaloni sisäsivussa 0,5cm päässä kynnestä on reilun sentin mittainen hyvin näkyvä valkoinen arpi.

 

Tietääkö joku näistä unista ja niiden tulkitsemisesta jotakin? Olisihan mukavaa tietää mitä tuokin uni tarkoitti. Ja unessa näkemääni veistä ei meillä ole..

Toivottavasti ensi yönä en näkisi taas painajaisia. Hyvää yötä rakkaat lukijat! Piristäviä kommenttejanne odotellessa..  ZZZZzzzzzz…

 

 

-Elina