Anteeksi

Posted on

Mä en tiedä mikä mua vaivaa. En itsekään ymmärrä miksi ajattelen niin paljon itseni tappamista, en välttämättä edes tarvitse mitään syytä. Ajatukseni vainoavat mua. En pysty elämään, olen liian turtunut siihen tosi asiaan, etten koskaan parane, etten koskaan pääse eroon traumoistani. Ei mun ole mitään järkeä yrittää elää, en kuitenkaan saa elämisen arvoista elämää. Haluaisin vain niin paljon luovuttaa. Tiedän kyllä, ettei kukaan mun anna sitä tehdä, muttei kukaan kysynyt multa haluanko kärsiä loppuelämäni. Mua ahdistaa kamalasti, tuntuu kuin mua syötäs sisältä päin, jäljelle jää vain hauras kuori. Kunpa mun annettaisiin vaan mennä, en mä pysty elämään. Mulla ei oo voimia yrittää, mitä se edes auttaisi, en tule saamaan hyvää elämää. En tule pääsemään traumoista ja peloistani eroon. Menneisyyteni seuraa minua kaikkialle, menneisyys ei irroita otettaan minusta päinvastoin. Ahdistus, epätoivo ja pelko tukahduttavat minut, kuolen mutta silti elän. Hitaasti hiivun pois, lakkaan olemasta, elämästä, kuihdun pois. Kai sitten hidas kuolema on paras vaihtoehto, en mä muuta ansaitse. Mahdollisimman monta erittäin tuskallista tuntia, päivää, vuotta, vuosikymmentä. Yksinäinen elämä, kelan rahoilla, koska työelämää en kestä. Hyödytön, turha. Kuollut elävä, jonka ainoa ajatus on päästä pois, paikkaan parempaan. En pysty koskaan rakastamaan ketään, en pysty luottamaan, en pysty päästämään ketään lähelleni satuttamatta itseäni. Traumani ovat aivan liian tiukassa, olen niiden vanki. Kidun, kidun hetkestä toiseen. Kidun ajatellen vain hetkeä jolloin pääsen pois.

En pysty purkamaan pahaa oloani, en pysty puhumaan enää kenellekään, en kenellekään, en vain pysty. En pysty käsittelemään traumojani, pelkojani, haluani päästä pois. En vain pysty. En kykene edes näyttämään todellisia tunteitani, en pysty kertomaan kenellekään kuinka pahalta musta oikeasti tuntuu. Aina kun yritän pakokauhu iskee kovemmin ja lopulta sulkeudun tiukemmin kuoreeni. En pysty sanomaan kenellekään kuinka kovasti toivoisin pääseväni pois, etten jaksa elää, tämä elämä vie minulta hengen. Elämä on liian raskasta näin heikolle. En pysty hengittämään, en jaksa. Tiedän kyllä, että paraneminen vie kauan aikaa, muttei kolmessa vuodessa ole tapahtunut edistystä vain paljon toinen toistaan pahempia asioita, asioita joita kenenkään ei kuuluisi kokea.

Tiedän tämän tulevan kaikille järkytyksenä, ”munhan piti olla niin hyvässä kunnossa, parempaan päin, näytin voivan jo paljon paremmin”. Kaikki tiedävät, että pystyn peittämään asioita, totuus on se etten itsekään tiedä kuinka helppoa totuuden piilottaminen on, kuinka paljon helpompaa kuin tuskan kestäminen, totuuden paljastaminen. Monesti haluaisin todella kovasti näyttää totuuden, sen kuinka huonossa jamassa olen, mutta en kertakaikkiaan pysty siihen, mulla ei oo tarpeeksi voimia. Olen niin pahoillani, etten ole tarpeaksi vahva tähän, olen aivan liian heikko elämään. Anteeksi, että petän teidät, jotka jaksoitte uskoa minuun, se oli ajan haaskausta.

Kyllä, pelkään kuolla, pelkään itseäni, sitä milloin vajoan tarpeeksi syvälle, että teen tästä lopun. Pelkään ihmisten reaktioita, mutta kaikesta huolimatta en halua mitään niin kovasti kuin kuolla. Pois pääseminen on realistinen toive, se tulee vielä toteutumaan. Vielä joskus tulee se oikea hetki, oikea paikka ja tapa. Vielä joskus. Kunpa vain jaksaisin odottaa niin kauan.

 

-Elina


Voimat lopussa

Posted on

En mä tiedä miks sinnittelen vieläkin. Kaikki tuntuu niin turhalta, ei millään oo mitään väliä. Mikään ei kiinnosta mua, mitään en jaksa ja halua tehdä. Monelta eri taholta tulee viestejä, että olen huono ihminen.

Elämä suorastaan saa mut kauhun partaalle. En mä uskalla, halua elää. Mut lyödään kuitenkin maahan taas, vanhat haavat eivät koskaan parane. En mä pysty elämään, ei musta ole siihen, en vaan ole tarpeeksi vahva. En pysty menemään epämukavuusalueelle ja puhumaan terapeutille tai kenellekään muullekaan asioista joista mun oikeasti pitäis puhua. En pysty käsittelemään vaikeita asioita, traumojani ja pahaa oloani ollenkaan. En näe tuleväisuudessa mitään hyvää, se vain pelottaa valtavasti. Millainen epäonnistunut ihminen mustakin tulee, epävakaa, ei pysty luottamaan muihin, ei pysty päästämään muita ihmisiä lähelleen, viikottain itsemurhaa ajatteleva, ei edes halua elää, mutta silti tavallaan pelkää kuolemaa, pelkää itseään.. Joutuisin elämään yksin, minkä arvoista elämäni muka olisi?

EN MÄ JAKSA TÄTÄ!! HALUAN VAAN KOKO AJAN POIS

Oon aivan liian heikko taistelemaan elämäni puolesta, jota en edes halua. Ei mua luotu elämään. Kaikki pystyvät elämään ilman mua.

EN MÄ KESTÄ TÄTÄ OLOA. EI MUN ELÄMÄNI OLE ELÄMISEN ARVOISTA. PÄÄSTÄKÄÄ MUT POIS.

Mun traumojen ja niiden käsittelemättömyyden takia en pysty koskaan elämään hyvää elämää, ne estävät. Kuolen koko ajan sisältä päin, mun mieleni on sysimusta, en jaksa tehdä mitään paranemiseni eteen. En edes jaksa hengittää. Pääsisimpä vain pois, se on ainoa mitä haluan. En mä toivo muuta kuin et pääsen täältä mahdollisimman pian pois. Mulla ei ole minkäänlaista tulevaisuutta, ei mahdollisuutta työelämään, omaan perheeseen, ei mahdollisuutta elämisen arvoiseen elämään, ei mahdollisuutta parantua.

Anteeksi, että petän teidät, jotka jaksoitte uskoa mun puolesta. Turhaan uskoitte, en mä pysty paranemaan..

 

Kyyneleet silmissä

-Elina


Hengissä vielä, valitettavasti

Posted on

Kyllä mä vielä olen hengissä, valitettavasti. Vaihteeksi kaikki tuntuu menevän päin peetä. Tuin maanantaina kipeäksi ja tiistaina alkoi koeviikko. Jes-fiils on mahtava.

Monesti olen ajatellut kirjoittaa tänne, mutten ole saanut aikaiseksi, ja toiseksi edellinen terapeuttini ei tykännyt yhtään tästä mun blogin ptämisestä.. Tosi kannustavaa.

 

Mä en edes itse tiedä kuinka äärirajoille itseäni vien. Tiedän menneeni liian pitkälle vasta kun romahdan (yleensä pikku asiasta).

Tänään raahauduin kouluun matikan kertaustunnille, josko opettaja osaisi selittää mulle edes jotain. Tulin kotiin ja pyysin kaveriani auttamaan, mutta eihän siitä mitään tullut. Ei pitkää matikkaa lukeva ystäväni mua osannut auttaa. Ainoa missä edistyin oli se kun huomasin, etten osannut yhtään mitään. En osannut laskea laskun laskua. Ystäväni lähti ja ei siihen muuta vaadittu. Itkin. Tajusin jälleen kerran kuinka väsynyt henkisesti olen. Olen jälleen ylittänyt voimavarani, eikä mulla oo mitään hajua miten rämpisin seuraavat päivät kunnialla läpi. Jos saisin kokeista edes kutosia.. En oikeastti tiedä kauanko jaksan. Koska saan luovuttaa?

 

-Elina