Pohjalla oleminen jatkuu edelleen, tuskin loppuu koskaan

Posted on

Olisi enemmän kuin suuri ihme, että mun vointini kääntyis pitkä jaksoisesti parempaan. Saati että parantusin masennuksesta ja pääsisin traumoistani eroon. Parantuminen ei vain ole mulle mahdollista, mua ei koskaan luotu voittajaksi. Nytkin vain räpiköin huonosta päivästä toiseen. Menetin uskoni parantumiseen jo useampi vuosi sitten. Ei mulla oo mahdollista parantua. Koko ajan kaikki vain odottavat milloin olen tarpeeksi vahva tekemään tästä lopun. Kuinka säälittävä olenkaan, en pysty yhtään mihkään, olisi niin paljon parempi kaikille, jos olisin tarpeeksi vahva tekemään tälle pisteen. Totuus vaan on etten siihenkään pysty.

Ja kyllä tänään on taas päivä jona kaikki menee pieleen. Päivä jona haluan tuskan loppuvan, kivun hellittävän. Päivä jona meinaan ruveta itkemään joka asiasta. Päivä jona kyyneleitä on vaikea estää. Päivä jona toivon kaikkein eniten, että mulla olis joku joka pystyis suojelemaan, joku joka pitäis turvassa, olis läsnä, pitäis kiinni, joku joka antais mulle syyn elää. Sellaista henkilöä ei olekaan tai mitä väliä vaikka olisikin jossain, en pystysi kuitenkaan päästämään häntä lähelleni.

Kuumat, suolaiset kyyneleet valuvat poskillani hitaasti. On niin paha olla. Tuntuu kuin joku yrittäisi kuristaa, tunnen painon kaulallani. On vaikea hengittää. Kuinka niin tavallinen, mutta tärkeä elintoiminto voi tuntua maailman raskaimmalta työltä. Haluan vain kivun pois, tuskan ja ahdistuksen loppuvan. En jaksa elää. Haluan kuolla. Tiedän mitä haluan. En jaksa enää. Tahdon pois, keinolla millä hyvänsä. Olen liian lopussa.

-Elina


Pieni vuodatus

Posted on

Tämä toimii myös samalla vastauksena edellisen postauksen (Anteeksi) kommenttiin, eli saman tekstin voi lukea myös sieltä. Vastauksestani vain tuli niin pitkä, joten ajattelin tämän olevan mukavampi tapa lukea ja jos kaikki eivät lue kaikkia kommentteja, hän kuitenkin katsoo postaukset ja näkee tämän. Ainoastaan tota tummennettua kohtaa ei mun ko. kommentissa ole, unohdin sen sinne kirjoittaa..

 

Mulla on jatkunut tämä masennus jo 3,5 vuotta, koko aika on ollut enemmän vähemmän tuskaista. Mulla ei oo ollu oikeestaan minkäänlaista halua elää, itsetuhoiset- ja itsemurha-ajatukset ovat seuranneet mua koko matkan, viiltelyä 2vuotta (nyt vuoden ollut kuivilla, vaikka monesti on tuntunut enemmän kuin tosi pahalta, enkä tiedä miten ihmeessä olen selvinnyt retkahtamatta). 3-6 kertaa kuukaudessa on hetkiä, jolloin tuntuu aivan kamalalta, tuntuu että kuolen juuri sillä sekuntilla, ettei minulla ole minkäänlaista tulevaisuutta, että kaikki romahtaa nyt lopullisesti.
Saattaa olla omaa ujouttani ja vaikeuttani käsitellä asioita, mutta syytteen voisin silti nostaa ”heitteille jätöstä”, ettei kukaan polilla ole kahden vuoden aikana osoittanut minkäänlaista suuntaa, että mun tarvis oikeasti käsitellä traumani perusteellisesti, koska myöhemmästä elämästäni tulisi vaikeampaa, jos en käsittele traumojani. Kukaan ”niin pätevistä” lääkäreistä (arviolta 5-8 kpl hoitanu mua ko. aikana, ovat kaikki täysin tietoisia menneisyydestäni) ja terapeuteista (3kpl) ei ole osoittanut mitenkään, että hän/he uskoisivat mun todella puhuvan totta järkyttävistä traumoistani. Nyt kun itse heräsin asiaan (kiitos lähinnä terveystiedon tuntien), olen järkyttynyt tosiasiasta, etteivät ammattilaiset polilla usko mun täysin totuutta olevaa kertomustani. Noin kaks viikkoo sitte ku mul oli taas useamman päivän todella huono olo (henkisesti) kyllästyin ja lähetin terapeutilleni aika suorasukaisen viestin. Viesti oli suunnilleen näin: ”Olen turhautunut, koska koen ettei kolme vuotta jatkunut terapia ole auttanut yhtään. Mua kyllästyttää ja suuresti ärsyttää, lääkärien jatkuva vaihtuminen (yli viis lääkäriä ja kerran olen kahen vuoden aikana nähnyt saman lääkärin peräkkäisillä kerroilla, kerran). Lääkärit eivät mitenkään voi tietää mun asioita niin hyvin ku jos olis vaan yks max kaks lääkäriä, mun hoito ja paraneminen on polilla täysin turha asia. Siit ei oo mitään apuu et käyn siel kerra viikos. Ja viel siit et olen erittäin pettynyt heidän käytökseensä ja tapaansa kohdella mua potilaana. Ei mulle oo mitään hyötyä, et kerron mitä oon viikon aikana tehny tai et mitä kisuil kuuluu (3kpl). Mä suoraan vaadin, et mun traumoi aletaan käydä läpi.”  Ei tälläista voi keksiä omasta päästään, en helvetissä minä ainakaan. Tää on totisinta totta ja loukkaannun enemmän kuin syvästi, jos ja kun joku ei usko totta.

Mulla ei ole ollut moneen vuoteen mitään syytä elää. Ainoa tulevaisuuteen liittyvä suunnitelmani on lukion läpäiseminen 5 vuodessa (inan alle puolet jäljellä). Kuinka ärsyttävää ja ahdistavaa on kun kaikki koko ajan kyselevät kirjoituksista, ja muista abivuoden jutuista, seuraavasta opiskelupaikasta ja tulevasta ammatista. Anteeks ny mut mulla ei oo mitään käsitystä mikä olisi mieleinen ammatti, saati missä siihen voi opiskella. Kuinka vaikeaa ihmiset.

 

Eipä mulla oikein muuta. Öitä ihmiset.

 

-Elina