Parin viimepäivän ajatuksia 24-27.9

Posted on

(Maanantain ajatuksia) No suoraan sanottuna viikonloppu oli aika rankka. Kun on rankkaa psyykkisesti, lopulta se näkyy fyysisenä väsymyksenä.  Taisin haukata liian ison palan ton PJ (=partiojohtajan koulutus sisältää mm. johtamistehtävän kuten leirin järjestämisen) homman kanssa. Eilen (su 25.9) illalla kun tulin kotiin olin ihan uuvuksissa, ajatukset olivat tyyliä: hermoromahdus, haluisin sairaslomalle elämästäni, ei työuupumus vaan elämäuupumus..  Koko ajan mun tarvis tehdä useampaa työtä samaan aikaan 120 lasissa, mutten jaksais muuta kuin nukkua. Eikä tietenkään tää mun väsymykseni lopu edes nukkumalla. Oon hukassa, en tiedä miten mun pitäis toimia :'(

(Ajatuksiani la n. klo 18->) Ei mikään kauheen paras fiilis. Huomaa taas että oon ollu reilun vuorokauden isommassa porukassa. Oon enemmän se joka haluaa vetäytyä omaan rauhaansa (edes välillä). Ottaa hengitystilaa, tilaa omille ajatuksille. Yksin voi olla juuri sellainen kuin on, ei tarvitse välittää muista mitään.  En kunnolla osaa sanoa miksi olen näinuuvuksissa, ehkä siks että täällä kurssilla tullut niin tiivistä settiä, niin paljon suuria asioita. Vaikka monista asioista olen jotain kuullutkin, mutta kaikkiin aiempiin tietoihini olen saanut paljon uutta, tietoni ovat syventyneet. Tiedä häntä olenko saanut hieman liikaa pureskeltavaa, liian paljon muistettavaa kerralla. Kyyneleet ja romahtaminen eivät olleet kaukana. (Vähän myöhemmin samana iltana->) Mua alkoi todella oksettamaan eräiden tyyppien jutut (ei siis mitään erikoista, ihan vaan asioita jotka menee multa yli, joita en kestä kuunnella, joita toisaalta joutuu kuulemaan joka päivä). Miten ihmiset voivat kuvitella, et kaikkia kiinnostas ja naurattais alkoholi ja seksi (+kaikki siihen liittyvä)? En pysty käsittämään. Mua lähinnä alkaa oksettamaan, muistot jotka monilta puuttuvat tulvivat tajuntaani.

Kurssilla puhuttiin lauantaina mm. EA:sta ihan perus hätäensiavusta ja jopa hiukan psyykkisen puolen jutuista. Totesin siin et vaiks tarkoittaisi hyvää, voi tahtomattaan pahentaa tilannetta (oli just puhuttu entä jos joku esim. leirillä uhkaisi tappaa itsensä miten tulis toimia). Sanoin vaan täyden totuuden, vaikkei tuskin kukaan sanojani tainnu tajutakaan, eihän ne tienny musta mitään.  Okei joo se yks tyyppi ei ollu samas ryhmäs jonka kanssa EA:sta juttelin, mutta silti satutti. Olin yksin yhdes majoitusrakennuksen huoneessa, sit yhtäkkii se yks kurssilainen tuli sin hakemaan kamojaan ja kysy multa mitä teen. Totesin vaan et tapan aikaa ja kuuntelen musiikkia. Siihen se meni sanomaan: tai kunnes aika tappaa sinut. Ehkä pystytte ymmärtämään mua, miks sanat satutti, vaikka oonkin aika varma, ettei se tarkoittanut satuttaa. Silti ei paljoa mieliala noussut siitä..

Tänään tiistaina (27.9) fiilikset ovat olleet aika matalalla. Oon ehkä ollu tavallista alakuloisemmalla fiiliksellä koko päivän. Vaikken ole tänäänkään tehnyt paljoa mitään, olen silti ollut koko ajan valmis nukkumaan. Huokaus. Loppuisipa tää ainainen väsymys edes nukkumalla, mutta ei, ei tää lopu milloinkaan. Menisin niin mielelläni nukkumaan, vaikka heti (klo 18), mutten voi koska syysleiriin liittyvä kokous alkaa seitsemältä.

-Elina


Hengityksen salpaava ahdistus ja viiltävä sisäinen tuska

Posted on

Tänään kaikki ei mennyt niin kuin piti, tai suurimmaksi osaksi joo, mutta loppupuolella.. Mun piti viedä pikkuveli yhelle Nesteelle, jossa isä oli vastassa (ne menevät huomenna rakentamaan yhtä terassia). Nesteen pihaan kääntyminen sotii kaikkia mun loogiikoitani vastaan, parhaani yritin mutta pieleen meni. Luojan kiitos peltivaurioilta vältyttiin (tällä kertaa), jos olisin ajanut kolarin siinä ihan isän silmien alla, suurella todennäköisyydellä en nyt olisi tässä tätä kirjoittamassa. Tiedän maailmassa on tsiljoona ”parempaa” syytä poistua täältä, tämänpäiväinen on oikeasti vain yksi hiekan murunen aavikolla, mutta tällä hetkellä se ei ole sitä minulle. Itsetuhoisetajatukset, häpeä, itsetuho ja ahdistus iskivät hyökyaallon lailla aikeenaan hukuttaa minut. Jos hetki tapahtuneen jälkeen minulla olisi ollut terä, en tiedä olisinko pystynyt estämään itseäni, en todellakaan tiedä. Hetkeen en olekaan halunnut näin kovasti päästä pois. Halu tappaa itseni, sen voima tuntui niin suurelta ja voimakkaalta, että tunsin itseni säälittävän pieneksi ja hauraaksi, aivan kuin olisin ollut vain hentoinen heinänkorsi, nips vain ja olisin katkennut.

Tällä hetkellä oloni on edelleen surkea, erittäin surkea. Tunnen oloni huteraksi, hauraaksi, aivan kuin hajoaisin, katoaisin pienestäkin kosketuksesta. Haluan niin kovasti tämän kivun loppuvan, olen niin kyllästynyt olemaan se särkynyt pieni surkea mytty. En jaksa olla se mitä olen. Vihaan itseäni, sitä mitä olen, millaiseksi olen valintojeni kautta tullut. En edes tiedä mistä tämä kaikki viha kumpua.

Toivoisin osaavani purkaa tämän pahan olon järkevästi, mutten osaa. Tahdon vain pois, pois, POIS! Mutta tiedän etten tule selviämään tästä sodasta voittajana, hävisin jo ennen korttien jakamista, nyt vain koko maailma pidättää hengitystään odottaen hetkeä jona viimein murrun lopullisesti. Se hetki on todella monta kertaa ollut kosketusetäisyydellä, niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Olen yksin pimeydessä, missään ei ole mitään eikä ketään, vain minä ja synkkääkin synkempi pimeys. Yksin unohdettuna, murskattuna, hehkuvilla avohaavoilla. En kelvannut elämään, viallisena synnyin, itsetuhoisuuden ympäröimänä.   Tavallaan en halua mennä, mutten näe itselleni valoisaa tulevaisuutta, pimeys ympäröi minut täysin. Vointini heikkenee hetki hetkeltä, en jaksa kävellä, makaan vaan sängyllä hädintuskin hengittäen odottaen saattajaa.

Yritin huutaa apua, mutta suustani ei päässyt pihaustakaan, en osannut kertoa sisuskaluja repivästä tuskasta, joka ei mitenkään päälle päin näkynyt. Ei en syytä teitä, se ei ollut teidän vikanne, syy on minussa, olen liian heikko elämään, se heikoin lenkki tässä ketjussa. En kestänyt muutamaa vastoinkäymistä.

Suljen silmäni viimeisen kerran, viimeinen kyynel vierähtää poskelleni, vedän vielä viimeisen kerran henkeä. Päivä sulkee silmänsä. Olen poissa. Lopullisesti. Kaikkien ulottumattomissa. Täältä ei kukaan voi vetää minua pois.

Olen todella pahoillani, että satutan teitä harvoja, teitä joille todella merkitsin jotakin. Anteeksi. En nähnyt muuta vaihtoehtoa, taakkani kasvoi liian suureksi. Murruin raskaan painon alla, jalat pettivät altani. Nyt olen toivottavasti paremmassa paikassa, minulla ei ole kipuja. Itsetuhoisuus ja kuoleman toivomukset ovat poissa. Pääsin paikkaan parempaan. Älkää itkekö, en minäkään itke, enää. Nyt voin hengittää raikasta ilmaa, ilman viiltävää tuskaa. Olen vapaa, olen turvassa.  Yksi toive minulla vielä olisi: päästäkää irti, täältä en tule koskaan palaamaan.

 

 

 

Viimeisin synkkä alamäkeni alkoi koulun alettua, sain liian paljon liian suuria projekteja, liian paljon vastuuta. Kai luulin itsekin selviäväni, mutta ei, alamäkeen mennään ja lujaa. Lattia petti jalkojeni alta. Putoan ja putoan yhä syvemmälle kohti pohjatonta tyhjyyttä. Tänne eivät yllä käsivarret, eivät ystävyyden eivätkä rakkauden tunteet. Sydämeni on ikijäässä. Hengitykseni on loppunut. Rauhallisesti nukun ikiunta.

 

 

-Elina

 


Sekavia ajatuksia +savusauna

Posted on

 

Kasvot. Yhdet tietyt kasvot ovat tänään (la 10.9) piirtyneet silmieni eteen useammin kuin laki sallii, luvattoman monta kertaa. Olipa puheenaihe tms. ollut lähes mikä tahansa, kipeät ja vähän vähemmän kipeät muistot nousivat mieleeni. En jaksa muistella. En halua muistaa. Joku tai jokin pakottaa minut muistamaan vasten tahtoani, aivan kuin silloin… Mielialani synkkenee entisestään.

Yritin päivän aikana lukemattomia kertoja saada ajatukseni muualle, mutta muistikuvat iskeytyivät kasvojani vasten aina vain uudelleen ja uudelleen, palaten bumerangin lailla kerta toisensa jälkeen. Oloni oli samantyylinen kuin olisin ollut veden alla ja yrittänyt nousta pintaan kohti valoa, pakoon pohjalla vaanivaa pimeyttä. En vain päässyt hitustakaan etenemään, sillä pakoni esti jalkaani sidottu ketju, ketjun toisessa päässä oli erittäin raskas paino. Samalla tavalla yritin pääni sisällä paeta tuskaa tuottavia muistoja, mutten päässyt pakoon, vaikka mitä tein. Itsetuhoisuuteni heräsi jälleen ehdottelemaan pakovaihtoehtoja. En haluaisi sortua terään, olenhan sinnitellyt kuivilla jo 1,5 vuotta! Houkutus tosin kasvaa välillä suureksi, tietäessäni kuinka nopeasti oloni helpottuisi. Viillellessäni kaiketi koen jotain samantapaista kuin tupakoitsijat (en mitenkään ole asiantuntija, on lukuisia vaikeammin vältettäviä keinoja saada jyskyttävä migreeni kuin tapakoiminen).
Istuin mökillämme savusaunan terassilla, mua ei tippaakaan kiinnostanut lähteä sisälle nukkumaan. En jaksanut. Tumman tähtitaivaan alla, vienon syystuulen puhaltaessa istuin yksin kahden tallilyhdyn valossa. Hiljaa istuin yksinäisyydessä. Synkkä pimeys ympäröi minut heti parin metrin päässä kynttilöiden valokehän ulkopuolella. En muista olenko aina (hieman?) pelännyt pimeää. Nykyään pimeys useimmiten lähinnä jännittää, varsinainen pelko iskee vasta kun olen sille alttiissa mielentilassa. Vaikka järjenääneni sanoisi olevan hyvin epätodennäköistä, että pimeys peittäisi näkyvistäni, jotakin jota minun todella olisi syytä pelätä, pelokkaana sellaista on vaikea kuunnella. Niin kuin useat muut en sinällään pelkää itse pimeää vaan sitä mitä siellä saattaa olla. Oloani ei helpota yhtään omistamani vilkas mielikuvitus, eikä liioin viime vuosina selvästi pahentunut herkkyyteni säikähtää (osaatte varmasti laskea 1+2=exäni). Yhtäkkiset liikkeet, odottamattomat tilanteet (esim. kissa hyppää pöydälle, joku yllättäen alkaa hiljaisuuden jälkeen puhumaan) jne., vaikka kukaan ei tahallaan yrittäisikään säikäyttää minua saatan silti säpsähtää, ”hypätä puolimetriä” tai saada ”sydärin”. Inhoan suunnattomasti, että minut säikäytetään tahallaan, pelottelu vain voimistaa säikkyyttäni.
Lopulta keskiyöllä lähdin saunalta (noin kaksi tuntia muita myöhemmin), ei sillä etteivätkö löyly ja lämpöä olisivat piisanneet, mutta maanantain ankeaa aikaista herätystä ei voi estää lähestymästä.
Oloni ei millään ota rauhoittuakseen. Minua ei pahemmin väsytä, ajatukseni pyörivät kehää, filmi väläyttelee silmieni eteen kuvia, jotka eivät todellakaan helpota oloani mitenkään. Katin kontit, oloni muuttuu aina vain levottomammaksi. Juoksen ympäri ovettomassa ja ikkunattomassa huoneessa, pakokauhuni kerää voimia kasvaen suuremmaksi ja suuremmaksi. Ajatuksissani sydämeni lyöntien tahti kiihtyy, pälyilen ympärilleni säikkynä kuin saalistajaa pakeneva vain voi. Pimeys lähestyy hivuttautuen vain lähemmäksi ja lähemmäksi vieden hengitystilaani. Hengitykseni kiihtyy. Toivon pääseväni pakoon, piiloon turvalliseen paikkaan, josta ajatukseni eivät minua löydä, mutta se on turhaa, toivon menetin sinä päivänä kun päästin sen paskiaisen elämääni.

Isku toisensa jälkeen terä uppoaa syvälle kehooni, elämä ei vain suostu pakenemaan riutuvasta ruumiistani. Vasten kaikkia luonnonlakeja jään henkiin, tuskissani kituvana, säälittävänä räpiköijänä, mutta silti elossa. Miksen voi vain kuolla, mikä on se näkymätön voima, joka ei anna elämän henkäyksen otteen irrota minusta? Pimeys ympäröi minut..

 

 

-Elina


Ahdistaa

Posted on

Jälleen kerran. Tietyt asiat ovat viime aikoina pyörineet päässäni enemmän kuin laki sallii. Nää ajatukset taitavat olla mulle joku miinusmerkkinen pakkomielle tai minä ajatuksilleni.

Kissanikin huomasi pahan oloni ja tuli kiehnäämään viereen. Huokaan syvään. Painan pääni sängylle, sängylle jolla.. inhon ja kuvotuksen väristykset kulkevat pitkin kehoani. Video tapahtumista kiitää silmieni edessä. Elän tietyt hetket elämästäni sekunneissa. Likaisuuden tunne palaa voimakkaana, haluan pestä sen pois, muttei se lähde. Tunteen myötä sanat kaikuvat päässäni: ”Et sä kelpaa kenellekään”, ”Miks joku muka haluais tollasen saastaisen mytyn”, ”Ei kukaan halua vaivoikseen rikkinäistä, sairasta huoraa, jolle kuka vain saa tehdä mitä vain ikinä haluaa”, ”Aikusten oikeesti miks helvetissä joku mies ottas naisen joka ei siedä ajatustakaan seksistä saati pysty harrastamaan sitä saamatta paniikkia”, ”Miks kukaan ottas naista, joka on menneisyytensä vanki, naista joka ei pysty elämään, naista jonka voi menettää hetkenä minä hyvänsä (itsetuhoisuus, halu kuolla), naista joka on kasvattanut ympärilleen paksun muurin, vastaus ei kukaan”.  Itkisin, jos pystyisi, en vain pysty, olen liian turtunut. Tunnen oloni hylätyksi, onnettomaksi, likaiseksi, kurjaksi, yksinäiseksi.. Haistoin äsken vanhan, mutta sitäkin tutumman ja kamalamman hajun, joka herättää minussa vain kuvottavan olon ja laukaisee oksettavat muistot..

 

Toisina hetkinä toivon erityisen kovasti, että mulla olis joku jonka kanssa puhua, muttei ole niin ei ole. Eikä varsinkaan ole ketään joka todella tietäisi ja ymmärtäisi mitä tarkoitan ja mistä puhun, muttei mulla oikein oo ees ketään ystävää jonka kanssa voisin jutella.

 

Mulla on ollut älyttömän usein melkein päivittäin huono tai surkea ruokahalu. Tiedän kyl et pitäis syödä ja nälkäkin on, muttei mikään maistu, en vaan pysty syömään. Nytkin on kauhea nälkä, vatsaan sattuu ja sitä rataa, mut ei, mitään en kykene syömään. Mua lähes oksettaa kun ajattelen ruokaa ja syömistä. Silmieni edessä näen itseni jälleen puukottavan itseäni vatsaan. Uudelleen ja uudelleen. Kipu yltyy ja veri vuotaa, hengiltä itseäni en kuitenkaan saa syömättömyydellä ja tappamalla itseäni pääni sisällä.

 

 

Haluaisin parantua, mutten voi, katsotaan sitten 10 vuoden päästä. Terapiassa en ole puhunut näistä asioista oikeastaan lainkaan (siis hyvin vähä), mun on vaan liki mahdoton sanoa sanoja ääneen, kertoa karu totuus oloatani ja voinnistani.

 

 

Tulipas taas rikkonaista tekstiä, mutta mitä voi odottaa yöllä kirjoittelulta. (Saatanpäivänvalossa päivittää tätä tekstiä)

 

-Elina


Jälleen kerran vastaus erääseen saamaani kommenttiin

Posted on

En tiedä onko tässä järjenhiventäkään tehdä tätä näin, itse näen tämän järkevimmäksi, mutta mielipiteitähän on monia. Elikkä jälleen olisi aiheena kommentti ja vastaukseni siihen.

 

Hydronium:

Mukava nähdä että olet jälleen jakanut ajatuksiasi!

Luettueani tekstisi pariin kertaan läpi, täytyy todeta, että vaikuttaisi siltä, että mielikuvani siitä, että ongelmakohta ei olekaan ihan siinä, missä ajattelet, vain vahvistuu.
Tekstisi on ensinnäkin mielestäni kokonaisuudessaan osoitus siitä, miten paljon toisen ihmisen kaipuu sinua mietityttää. Asialla on merkitystä sinulle, eikä suinkaan mitenkään vähän. Oikeastaan näen punaisen langan kaipuuna turvallisiin ihmissuhteisiin; sellaisiin, jotka osoittaisivat aiemmat kokemuksesi ohi päästyiksi.

Aloitit heti kertomalla, kuinka kaipaat, että sinulla olisi mahdollisuus (turvallisesti) käpertyä jonkun kainaloon, mutta seuraavassa toteat ettet pystyisi rakastamaan. Nämä kaksi toisiaan seuraavaa ajatustahan ovat täydessä sodassa toisiaan vastaan! Mitä muuta kuin kaipuuta rakkauteen ja kykenevyyttä osoittamaan sen kaipaamalla (ja samalla tarjoamalla) läheisyyttä, on löydettävissä, jos nämä ajatukset puristaa kuiviksi siitä, mitä ne ovat täynnä?

Ja sen kimppuun, mitä sanot, kun toteat, että fyysinen kipu on helpompaa kestää ja kun sanot, että kaipaat sitä, että joku satuttaa.

Mielestäni on ymmärrettävää, että ajattelet fyysisen kivun olevan siedettävämpää kuin pelon siitä, että antaisit toiselle jotakin itsestäsi, uskaltaisit olla oma itsesi. Fyysinen kipu, tai ajatus sen siedettävyydestä, kun ylläpitää käsitystäsi siitä, mitä pelkäät toisen aiheuttavan. Samaan aikaan kiellät, että pystyisit rakastamaan. Ja tämä kieltäminen ylläpitää ajatusta ”kunpa joku satuttaisi”, koska on helpompaa kieltää tarve rakkaudelle ja ohjata se toiveelle satuttamisesta.

”Kunpa tämä ihminen satuttaisi, niin etten joutuisi kohtaamaan sitä, että pystyisin ja haluaisin rakastaa”. Satuttaminen kun muutenkin vahvistaisi tätä kierrettä: se todistaisi, että et pysty rakastamaan, eikä kukaan rakasta, vaan ainostaan loukkaa.

Teksistäsi luulen löytäväni muutenkin näitä esittämiäni tulkintoja tukevia pointteja: tunnet surua, kun ajattelet ettet pysty rakastamaan. Miksi tuntisit surua, jos et kaipaisi sitä, että uskaltaisit rakastaa? On selvää, että pystyt siihen -tunnet rakkauden pelisääntöjä, tunteen tasolla, joten osaat myös rakastaa. (Esim. Kohta kainaloon käpertymisestä -> sanavalinnat kertovat niiden sisältämistä tunteista)

Minä uskon, että kun aikasi sulattelet asioita, joita mielessäsi pyörii ja liikkuu, löydät tiesi, jonka varrella on kaiken muun lisäksi liikennemerkkejä, jotka viestivät saapumisesta rakkauden alueelle

 

 

Ja vihdoin vastaukseni:

En oikein tiedä mitä minun pitäisi sanoa. Viestisi veti sen verran hiljaiseksi, no okei on muutenkin ollut vaisu päivä (aloin kirjoittamaan vastausta samana iltana kommentin saatuani).. kyyneleet tulivat silmiin, kun huomasin sinun (minulle jonkun täysin tuntemattoman) paneutuneen elämääni ja ajatelleen minua. Hämmentävää, vaikea ymmärtää miksi (kaiketi suomalainen vaatimattomuuteni tms. iskee päälle).

En mitenkään väitä sinun olevan väärässä, saatat olla oikeilla jäljillä. Mutta omaan mielikuvaani ja ajatuksiini liittyy muutama asia, joita en vain näytä osaavan kertoa ymmärrettävästi, asiat liittyvät aika pitkälle rakastamiseen ja satuttamiseen. En tiedä miten osaisin enää paremmin kertoa ajatuksiani, yritän kyllä kovasti ja tiedän sen olevan vaikeaa, mutta tärkeää olisi onnistua tässä. Kunpa voisin tyyliin ”linkata” todelliset ajatukseni ja tuntemukseni teille, mutta se vasta mahdotonta onkin. Ehkäpä yritän vielä, vaikka yritykseni vaikuttaa jo valmiiksi turhalta.
En tiedä ja ymmärrä miksi ja mikä tekee minusta niin vetovoimaisen, mutta mulla on ollut ns. vientiä viimeisen reilun vuoden aikana, tosin vain kaksi potentiaalista ”ehdokasta”, joiden tunteisiin ehkä voisinkin vastata. Käytännössä joka kerta kun juttelen varsinkin heistä kahdesta toisen kanssa rakkaudesta, rakastamisesta, hänen tunteistaan mua kohtaan yms. mua alkaa heikottamaan, tunnen kuristavan tunteen kaulallani. Pahaa oloani, suruani kasvattaa tietoisuuteni ajatuksistani. Pelkoa herättelee totuus, ettei minulla ole kunnosllista syytä ja selitystä ajatuksilleni ja tuntemuksilleni.



(Jos joku osaa tulkita mua paremmin tuntemuksiani, ajatuksiani, tekemisiäni, elämääni yms. voi ihan vapaasti kertoa miksi tunnen, ajattelen, toimin kuten toimin.) Tietyllä tavalla edellä mainitun voisi liittää rakastamiseen, mutta yhtälöä sotkee pahasti sisälläni vallitseva ääretön tyhjyyden tunne. Miksi käytännössä en tunne mitään (positiivista) muita ihmisiä kohtaan? Kertokaa toki ajatuksianne, saisin uusia näkökulmia.

Niin vielä siitä miksi koen fyysisen kivun helpommaksi sietää: koska fyysinen kipu on helpompi hallita, fyysiseen kipuun voi saada helpotusta. Psyykkinen kipu on kaikkea muuta, sitä ei voi hallita, eikä parantaa, ei ainakaan samassa suhteessa fyysisen kivun kanssa. Kaiketi olen myös liian turtunut väkivaltaan. Ei, en väitä joutuneeni kokemaan väkivaltaa yms. tyylillä koko elämääni jokaisena päivänä. En yritäkään väittää olevani surkeimmassa jamassa tässä maailmassa. En väitä menneisyyteni olevan kauhein mahdollinen. Toki tiedän, että tälläkin hetkellä monet kuolevat nälkään, joutuvat väkivallan uhreiksi jne. Mutta kuitenkin suuri osa ihmisistä elää hyvää elämää, elämää ilman minun menneisyyteni kaltaista eilistä, kuitenkin suurella osalla ihmisistä asiat ovat mallillaan. Aina ja kaikkialta löytyy meitä, jotka eivät (meinaa) kestä(ä) maailmaa, kaikille meistä ei vain ole voitu jakaa voitto kortteja, jonkun on aina pakko hävitä.

Entä mistä helvetistä nää mun itsetuhoiset ajatukset johtuvat? Ne ovat mulle perjaatteessa jo pakkomielle, en tarvitse kuin minimaalisen ärsykkeen ja ko. ajatukset hyökkäävät kimppuuni. Olen niin kertakaikkisen väsynyt niihin.

 

En muista pitikö mun kirjoittaa tähän enää mitään puoliksikaan järkevää, siksi tämä näyttää loppuvan kesken. Kaiketi sain kirjoitettua edes jotakin.

 

-Elina