Epämääräinen ja suhteellisen voimakas ahdistus

Posted on

Sen siitä taas sain kun menin viime keskiviikkona sanomaan lääkärille ettei mulla oo tainnu ol paniikkikohtaukseen asti mennyttä ahdistusta ainakaan kuukauteen. Muistan vaan et syksyl mul oli kolme paniikkikohtausta, saattoi niitä olla enemmänkin, mutta ainakin noi kolme pystyin muistamaan selkeästi.

Eilenhän mun päiväni pilasi migreeni, joten kurjempi päätös päivälle taisi olla kirsikka kakun päällä. En sentään varsinaista paniikkikohtausta saanut, ahdistukseni ei mennyt ihan niin pahaksi likellä kuitenkin kävi. Eniten mua täs asias mietityttää se, ettei mulla ole minkäänlaista käsitystä mistä voimakas ahdistukseni johtui. En kerta kaikkiaan pysty liittämään sitä mihinkään, en pysty edes arvailemaan mitään, mun korttini ovat täysin tyhjät. Ahdistuksen ja pelon syy tuntuu olleen yksi epämääräinen möykky, ilman yhtään selvää piirrettä. Mietin tätä jo silloin yöllä 11.30-1.30 ahdistuksen kanssa painiessani ja suunnilleen koko tämän päivän. Ja kyllä ahdistus kesti tuon pari tuntisen, en kyennyt nukahtamaan vaikka yritinkin. Puoli kahden aikoihin taisin olla tarpeeksi uuvuksissa ahdistuksen jäljiltä, että viimein sammuin.

Tiedän kyllä ettei aina pysty erittelemään mistä ahdistus johtuu, tosin yleensä siihen pystyn, varsinkin kun ahdistus on niin suuri, että menen lopulta paniikkiin. Yleensä pystyn erottamaan jonkin asian, joka on aiheuttanut paniikin esim. stressi, pelko, traumaattiset muistot, siis kyse on aina jostain isommasta ei mistään pienestä ja vähäpätöisestä. Tällä kertaa arvoituksessa ei ole päätä eikä häntää.

Ahdistuksen riepotellessa minua ajatukseni kääntyivät jälleen (niin kuin niin monena muunakin kertana) itseni satuttamiseen. Muistan ajatelleeni, että nyt sorrun jälleen viiltelyyn, että mitä sillä on väliä, vaikka viiltelisinkin. Ajattelin myös monia muitakin asioita, miten itseäni satuttaisin. Ehkä koska ahdistukseni ei lopulta ollut erittäin paha (omalla mittapuullani on ahdistus kasvanut lukemattomia kertoja paljon pahemmaksikin), eivät myöskään itsetuhoiset ajatukseni olleet kovin pahoja/vakavia (edellinen sisältää hienoista vähättelyä). Tavallaan jännää oli myös se, etten ainakaan muista ajatusteni lainkaan kääntyneen itsemurhaan, kaiketi halusin vain tuntea fyysisen kivun kautta olevani vielä elossa..

 

 

Asiasta hieman toiseen: usein uneen vaipuessani seikkailen valveen ja unen rajamailla, silloin osittain pystyn ymmärtämään, etten vielä täysin ole unessa, mutta silti näen jotakin unta. Asiassa ei muuten olisi mitään ihmeellistä, mutta käytännössä aina (en muista yhtään poikkeus tapausta) nämä unet ovat tavalla tai toisella ahdistavia. Ainakin kerran muistan havahtuneeni tällaisesta unesta hereille ja huomanneeni, että itken. Joku toinen kerta heräsin omaan huutooni/valitukseeni, enää en muista mistä huutoni johtui, mut anyway super mukavaa moinen. Muutenkin usein herään ja vasta sitten vaivun uudelleen uneen, josta herään vasta aamulla. Kovin vähän yleensäkään unistani muistan, joten nämäkin ovat pääsääntöisesti jälkeenpäin vain epämääräisiä ”jotain erittäin ahdistavaa tapahtui”, ”tunsin voimakasta kipua/pelkoa/ahdistusta”, ”pakenin jotakin” yms. Uneni tietenkin liittyvät tavalla tai toisella traumoihini. Tässä asiassa eniten mua häiritsee se etten ainakaan muista, että mulla olis ollu näitä aiemmin vaan nyt ehkä 2kk:n aika näitä on ollut parikin kertaa viikossa. Mistähän nämäkin ovat nyt yhtäkkiä alkaneet?

 
-Elina


Kiitos migreeni, minäkin niin sinua..

Posted on

Moi, kiitettävän pitkästä aikaa!

Mulla ei tänään päivä mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Koska ens viikol ke mul alkaa koeviikko, mun tietty pitäis lukea. No ensinnäkin heräsin tänään 10.30 ja suunnilleen 45min mulla kului et sain itteni alakertaan aamupalalle. Jo herätessäni totesin, että mulla on migreeni, mahtavaa. Alakerrassa nappasin Oriptanin (migreenin kohtauslääkkeen) ja pidin otsallani viileää pyyhettä. Viimeksi mainittu toimii mulla usein, toisinaan jopa lääkkeitä paremmin. Yritin pari tuntia kirjoitella bilsan muistiinpanoja, mutten edennyt väsymyksen ja migreenin vuoksi kuin muutaman rivin. Joskus yhden jälkeen luovutin ja menin sohvalle torkuille, nukuin ehkä 30-45 min. Totesin, että omassa huoneessa olis parempi ja kapusin yläkertaan.

 

Pääkivun lisäks mua hieman heikotti ja oksetti, mutta veikkaan niiden johtuneen siitä, etten ollut syönyt paljoakaan. Huoneesta avasin hiukan ikkuna, jotta olisi viileämpi. Itse menin peiton alle, pyyhe jälleen otsalla. Koska avasin ikkunan, en saanut pimennysverhoa ikkunaa peittämään, joten piti hiukan soveltaa: kylppäristä hain isomman pyyhkeen jolla peitin silmäni, jotta mun oli helpompi nukkua “pimeässä”. Mulla kun on muutenkin vaikea nukkua valoisassa, saati nyt kun oli migreeni. Ennen nukahtamista äiti toi viel toisen oriptanin, koska pääkipu oli vaan pahentunut. Rattoisasti nukuin 4h niin että heilahti taisin olla viikon jäljiltä “vähän” väsy. Kun heräsin kuudelta, pääni oli edelleen kipeä, tosin nyt kipu oli muuttunut sykkiväksi, awesome. Raahauduin alakertaan, jossa nappasin miranaxin, koska oriptania en olis enää voinu ottaa. Äiti oli tehnyt suppismuhennosta lounaaksi, (jonka olin tietty nukkuessani skipannut) nyt hän ehdottikin (itse mennessään nukkumaan, koska hänellä oli yövuoro edessä), että laittaisin muhennosta leivälle, juustoa päälle ja lämmittäisin sen mikrossa. Enhän tietenkään saanut leipää tehtyä. Ei pahemmin maistunut, vaikka olikin nälkä ja koska hutera oloni vaan paheni. Päädyinkin jälleen keräämään voimiani lattialle ja nostin jalkani tuolille (viileä pyyhe jälleen otsalla). Olin vissiin vieläkin niin väsynyt, että nukahdin jälleen, tulin nukkuneeksi reilun tunnin. Kumma juttu kahdeksalta herätessäni (äitini herätykseen), päänsärkyni oli melkein kokonaan lakannut. Iltapalaksi mutustelin kaksikin muhennosleipää ja aloin kirjoittamaan tätä.

 

Jossain kohdassa päivää havahduin huomaamaan, ettei mulla olekaan ollut migreeniä ainakaan kuukauteen. Nyt oli pakko tulla kerta rysäyksellä kaikki ne ns. välistä jääneet. Mutta joo taidan heittää kitusiin vielä noritrenit (migreenin estolääke, vaikka mulle nukahtamislääke) ja mennä jälleen nukkumaan, enhän vielä montaa tuntia olekaan nukkunut. Viime yönä nukuin 10,5h ja päivällä kaiken kaikkiaan suunnilleen 6h, enhän oon ollu tänään tähän mennes hereil ku just ja just sen 6h. No toivottavasti huomen jaksan olla hereil ja lukea kokeisiin. Nyt mulla olis virtaa, muttei ole nyt järkevää jäädä koko yöks kukkumaan, en sais muuta ku unirytmini totaalisen sekaisin.

 

Yleis fiilis vähän mitään sanomaton, mun perustasoa, ei hyvä, muttei aivan surkeakaan. Matalalentoa mennään, ei jaksa kiinnostus riittää mihinkään ainakaan koulukirjoihin.  En tästä aiheesta jaksa kirjoittaa tämän enempää kun ei mulla taida mitään sanottavaa ollakaan.

 

-Elina


Alakulo ja ongelmat syömisen kanssa

Posted on

Tekstistä tuli ainakin omasta mielestäni erittäin sekava ja hypin asiast toiseen, joten siitä ei ehkä ota kovin helposti tolkua. Suokaa anteeksi, tänään en vaan ole hyvä kirjoittamaan, vaikka sanottavaa ehkä löytyiski. Joten tällä kertaa ei liene mikään ihme, jos tekstistä ei saa selvää, ymmärrä mitä tarkoitan.

 

Huomaathan, ettei tekstilläni tarkoitukseni ei ole ihannoida syömättömyyttä yms., kerron vaan omasta elämästäni ja ajatuksistani todenmukaisesti. Ketään en myöskään kehoita syömättömyyteen yms., koska tiedän ettei siitä lopulta seuraa mitään hyvää, vaikka siltä tuntuisikin. Ongelmat joita minulla on ruokaan ja syömiseen liittyen ovat oma sotani, enkä halua niitä kenellekään (kuten en muitakaan ongelmiani ja sairauksiani: masennus, traumat jne.).

 

Syyni alkaa vielä näin ehtoolla tänne rustailemaan on suht simppeli (kuten aina): haluan jälleen purkaa pääni sisältöä ajatuksiani ja kokemiani tunteita. Haluan jälleen edes yhden henkilön kuulevan kuiskaukseni, ettei mulla oo hyvä olla. En ole ihan varma miksi halusin kirjoittaa tällaisen alun, mutta kait siihenkin on joku syy.   Jotenkin tänään on kovin vaikea päästä asian ytimeen, kiertelen ja kaartelen, mutten osaa päättää minkälaisin sanoin asiaan tarttuisin, minkälaisin sanoin kertoisin ajatuksistani. Ei mulla ees oo kerrottavana mitää erityisen tärkeää tai mitään josta mun olis vaikeaa puhua. En käsitä miks tää on nyt näin naurettavan vaikeaa. Huokaus. Äh menköön sitte vaikka kaiken huonoimmalla taval, muttei täst tuu muuten mitään.

 

Eli jälleen kerran tänään mulla syöminen on ollut tuskaisen hankalaa (vaikeempaa oli eilen mutta siitä tuonnempana). Tänäänkään en oo oikeen löytänyt sapuskaa, jota olisin halunnut syödä. Kylhän mä tänäänkin oon syöny (appelsiinin, karjalanpiirakan, smootieta, perunoita, broiskupihvejä, pari banaania, kait viel jottai muttei tuu vaa mieleen yhtäkkii), mut kaikest huolimatta mun on vaikee löytää sellast ruokaa, jonka mielelläni suuhuni laittaisin. Oikeen mikään ruoka ei maistu, en halua syödä. Kuten sanoin tiedän hyvin ettei syömättömyydellä voita mitään, just siks tää harmittaakin niin paljo. En jaksa ymmärtää miks ruoka ja syöminen ovat mulle näin paljon voimia vievä asia, miks tää ongelma vaan jatkuu ja jatkuu.

Silloin kun olin osastolla (syysloma 2013-tammikuun vika päivä 2014), syöminenhän oli mulle suurempi ongelma kuin nyt. (En halua pahentaa kenenkään mahdollista syömishäiriötä tms., joten jätän tarkemmat faktat rustaamatta.) Anyway ilman mitään lääkärin diagnoosia olen itse vahvasti veikannut silloin kärsineeni lievästä anoreksiasta tai jotain sinne päin, joten jokainen osaa laskea 1+2 ja todeta, ettei ongelmani ollut pieni ja noin vain sivuutettavissa. Tässä masenusta sairastamieni vuosien aikana suhteeni ruokaan on ollut aivan liian usein ongelmallinen. Mulla on ollut monia ”kausia”, kun syöminen on ollut vaikeaa. Tietenkään liki kukaan elämässäni olevista ei ymmärrä ongelmaani ja se ei tietenkään auta mua vaan ennemminkin pahentaa oloani mm. lisäten ahdistusta.  Usein mulle ei maistu edes ns. herkut, eli en tahdo saada mitään alas. Nyt mandariinien, klementiinien, satsumoiden ja appelsiinien sesonkien myötä ko. hedelmät ovat olleet paria poikkeusta lukuunottamatta joka päivä ruokanani. Tässä eräänä päivänä vitsailinkin, että taidan olla appelsiiniholisti, kun syön niitä niin paljon. Tavallaan taidan peittää hedelmillä todellista vähäiseksi jäävää syömäni ruuan määrää. En sitä kiellä ovathan hedelmät terveellisiä, mutta sekään ei saisi mennä överiksi. Koko päiväisesti kun ei vain oikeasti voi elää hedelmillä.

 

Täänään vain yksi ”onneton” appelsiini joutui uhrikseni, enempää en niitäkään alas saanut. Oikeastaan myös se että suupielieni iho on jälleen rikki vaikuttaa, ettei sitrushedelmien syöminen kauheasti houkuttele. Sillä mehun joutuessa haavoihin se kirvelee, eikä siten tunnu mukavalta. En tiedä pahentaako lievä allergiani edellistä, mut anyway.

 

Ongelmani masentaa mua ja saa mut surulliseks, äiti se vast surulliseks tuleekin, jos tietää täst ongelmast. En oo iha varma kui paljon ja selkeesti tää näkyy mun jokapäiväses elämäs, et kui hyvin äiti on täst problemast selvil tai kui paljon hän menettää yöunensa tän takii.  Mua itteeni on niin alkanu kismittään tää kun liki joka päivä mulla on enempi vähempi vaikeusii ruuan ja syömisen kans. Tää viimeisin kausi on kestänyt kuka tietää kuinka kauan eli oman hataran arvioni mukaan lukuisia viikkoja. En alkuunkaan pysty arvioimaan milloin tää täl kertaa alkoi, tuntuu kestäneen maailman alust asti, siksi arvioni on niin suurpiirteinen. Oon niin kyllästyny tähän, en jaksais tätä. Joka päivä joudun käytännös pakottaan itteni syömään jotain, jotta pysyisin jaloillani.

 

Ylipäätään mua on täs viime päivät masentanu, oon ollu tavallist alakuloisempi yms. Ei oo huvittanut oikeen mikään. En oo jaksanu kummemmin olla sosiaalinen, vaikka ehkä joidenkin ihmisten kans olis tehny mieli jutella, en silti lopulta ole aloittanut keskustelua. Tuntuu et vaan valitan ja jauhan elämästäni ja ongelmista joka kerta. Koska en löydä ratkaisuja, pyörin itseni kans vaan kehää, joka johtaa siihen, ettei mul oikeen oo mitään muit puheenaiheit. Kuitenkaan en jaksaisi aina puhua vain ongelmistani, haluaisin niistä lepotaukoa, hermolomaa, mutten taida tietää mistä muusta voisin puhua. Musta tuntuu et aivan liian herkästi ajatukseni kääntyvät jälleen itseeni ja se siit sit.

Viime aikoina alavireiseen mielialaani ovat vaikuttaneet myös tekemättömät koulujutut. 1. Koeviikkoa helpottaakseni mun pitäis kirjoittaa muistiinpanoja bilsast ja psykast. 2. Matikkaa pitäis jaksaa laskea, jotta selkiäisin kirjoituksista ees jotenkin. 3. Kuviksessakin oon jäljes, koska mulla menee puolet niist tunneist, jonku toisen aineen kans päällekkäin. Töiden suhteen pieni sisäinen perfektionistini ei auta mua alkuunkaan, joten mulla menee töihin varmaan yli 3-5 kertaa enempi aikaa kuin muilla. Useisiin kuviksentöihin saan hukattua lukemattomia tunteja. Tiedän olevani itseäni kohtaan liian vaativa, mutta kai tiedän olevani edes jossakin hyvä (osassa kuvistöistä), joten siihen myös haluaisin käyttää mahdollisimman paljon aikaa. Kun taas bilsaan sun muihin juttuihin jotka eivät ota luonnistuakseen en haluaisi kuluttaa enempää aikaa kun on pakko. Ainakin nämä tulevat mieleeni. Luultavasti moni muukin kouluun liittyvä vaikeuttaa elämääni, mutta nyt ajatus ei kerta kaikkiaan kulje, joten lista mitä luultavimmin jää vajaaksi.

 

 

 

Sitten eiliseen (la): Ensinnäkin mulla oli perus päänsärkyä, onneks lääkkeet auttoivat kerrankin nopeasti. Myös vatsani oli kipeä, ei onneksi kovinkaan paljon. Luojan kiitos vatsakipuni ei täl kertaa mennyt siihen järkyttävän kovaan kipuun ja kylmänhikisyyteen. Noi olivat lopulta vain pikku murheita. Söin pe ehtool kympin jälist appelsiinin ja seuraavan kerran la klo 15.30 Turun reisust (olin koulust tutustumas Turun yliopistoon) jääneen voileivän eli olin ”muutaman” tunnin (yht. n. 16h) syömättä. Kuten arvata saattaa en ollu eile kummoseskaan kunnos. En pysynyt pahemmin jaloillani ja mul oli tyystin voimaton olo. Söin leivän lisäks hiukan suklaata ja 3 sokeripalaa, jotta sain ees hiukan helpotust. (Mulla kun suht usein tulee hutera olo, joten kotikonstit ovat harvinaisen tuttuja.)
Miksenkö syönyt enempää kunnon ruokaa kuin voileivän? En vain kerta kaikkiaan pysynyt jaloillani sen vertaa, et olisin onnistunut jotain tekemään, eikä mikään taaskaan maistunu. Aamul en vaa toimertunu aamupalal, mihin on tietyt syyt, jotka pidän omana tietonani. Kun äiti ja pikkuveli tulivat kotiin n. klo 17.30, ruuaksi keitettiin perunoita ja tehtii lihapullakastiket. Myöhäistä päivällistä pääsin syömään puol seiskan jälkeen, mutten siitäkää kauheesti alas saanu.
Ehtool menin paljon tavallista aiemmin petiin, sillä olin todella väsynyt, enkä olis oikeen pystynyt tekeen mitään muuta. Makasin tovin omas sängys ja toivoin oksettavan olon menevän ohi. Oli niin jes-fiilis. Koko päivä oli niin mun päivä. Onnistuin hukkaamaan koko päivän, vaikka kouluhommien lista todellakin olis kaivannu lyhennystä. Vielä illallakaan en kummosesti jaksanu kohottaa kättäni, jossa pidin puhelintani (236g) tai kyl sil viisii siin onnistuin, mut työstä se kävi.  Nukahdin puoli ysin maissa ja vetelin sikeitä mukavat 12,5h. Kerrankin oli kiva herätä aamulla yllättävän pirteänä.

 

 

Tästä taidan jälleen hipsiä höyhensaarille (ah niin aikaisin, hyvällä tuurilla ehdin nukkua ”ruhtimaalliset” 6h. Syvä huokaus. Toivon täs kans, että huomenna syöminen luonnistuisi edes hiukan paremmin. Joten hyvää yötä ja ens kertaan!

 

 

-Elina


RIP rakas metsä, RIP osa minua

Posted on

Surullinen fiilis. Todella surullinen fiilis. Muutama päivä sitten koin ystäväni kanssa järkytyksen, oikeastaan melkein shokin. Tästä en tule toipumaan pitkään aikaan, tiedän sen.

 

 

 

 

Kuten monet tietävät, rakastan luontoa ja siellä liikkumista. Olen luonnonlapsi. Ihan pienestä nappulasta asti olen liikkunut paljon luonnossa. Vuosien aikana olen leikkinyt, lenkkeillyt, tehnyt mettätöitä jne. Tuntuu kuin olisin osa luontoa tai ainakin luonto on hyvin suuri osa minua. En ole mitään ilman luontoa. Maaseutu ja luonnon rauha voittavat leikitellen kädenväännön kaupunkia vastaan. Olen aina asunut taajaman ulkopuolella, muutenkin kylä jossa asun on rauhallinen, ei mitään city-tyyliä. Lappiinkin mua vetää luonto, maisemat, hiljaisuus ja puhdas ilma.

 

Melkein talomme takaa alkaa metsä, jossa olen kulkenut erittäin paljon pikkuveljeni ja naapurissa asuvan ystävämme kanssa. Vaikka metsä ei mitenkään ole meidän omistuksessamme, siltä se on tuntunut. Isäni omistaa suht paljon metsää (kotiseudullaan), joten olen niillä mailla samoillut paljonkin ja sitä kautta olen oppinut metsän olevan kotini. Kaikesta huolimatta talomme takainen metsä merkitsee mulle enemmän. Juuri tässä metsässä olen liikkunut erityisen paljon viime vuosina, vuosina joina olen sairastanut masennusta. Näinä vuosina olen useita kertoja viikossa käynyt naapurini kanssa lenkittämässä koiria. Koska haluamme usein vältellä asfalttia, päädymme talssimaan metsään. Tämä metsä on ollut mulle eräänlainen pakopaikka, koira naapurista lainaan ja metsään rauhoittumaan. Syksyllä olen saanut myös ”karata” suppisapajilleni, jos lenkki ei ole maistunut. Oikeastaan en ole aiemmin huomannutkaan kuinka rakas ja tärkeä juuri tästä metsästä on minulle tullut. Arvon ja merkityksen kun liian usein huomaa vasta kun sen menettää. Ei sitä osaa ajatella, että kaikki voi kadota silmän räpäyksessä. Kaikki joka tuntui ikuiselta, voi tuhoutua täysin yllättäen.

 

 

Kuten helposti voi arvata metsän omistaja päätti vetää kaiken matalaksi. Kyllä, tyystin matalaksi joka ikistä risua myöden. Jäljelle ei jätetty edes siemenpuita, joten vaikuttaa hieman siltä, ettei siihen enää tulisi metsää. Emme tiedä metsän tulevaisuutta, sitä miten tästä eteenpäin. Kuitenkaan mikään ei tuo metsää takaisin. Uuden kasvamiseen menee useita kymmeniä vuosia ja siitäkään huolimatta se ei olisi sama metsä. Metsästä puuttuisivat kaikki vuosien aikana tutuiksi tulleet puut, polut, kaikki. Jopa suurin suppisapajani on poissa, eivätkä ne enää palaa.

 

 

 

 

Musta tuntuu siltä kuin kaikki mun sisuskalut olis revitty pois, jäljelle olis jääny vain hauras kuori. Mut on revitty kappaleiksi. Multa on riistetty rakkauteni kohde tai kuten eräs ystäväni muotoili: joku läheinen henkilö. Tiedän, ettei suurin osa ihmisistä voi ymmärtää miten pari kuusta, sammalikot, risut ja kävyt voivat merkitä mulle näin paljon, joten en odotakaan ymmärrystä kaikilta. En osaa selittää miten ja miksi musta tuntuu näin pahalta. Miten kyseinen metsä voi olla mulle niin tärkeä, ei sitä voi sanoin kertoa, sen vain tietää.

 

 

Olimme jälleen tänään lenkillä metsässä tai siis siellä mitä siitä enää on jäljellä. Totesimme, että koko se alue jossa liikuimme eniten on poissa. Jos koko metsä alueesta ei lähtenyt ihan puolia niin ainakin 1/3 osa. Kuusenoksakaton ja puupilareiden paikalla on vain karu puuton avohakkuuaukea. Aurinko paistaa suoraan maahan eikä valo siilaudu kauniisti vihreän katon läpi. Tästä lähin joudumme kävelemään tuon puuttoman aukean läpi, jotta pääsemme metsään mm. tuulen suojaan. Monelle ihmiselle olisin halunnut näyttää metsäni, muttei se enää koskaan ole mahdollista. Toisinaan kun olen ollut yksin metsässä lenkillä, olen mielikuvissani ollut siellä jonkun ystäväni kanssa, hälle olen näyttänyt kaikki minulle tärkeät paikat. Hänen seurassaan olen kävellyt joko polkuja pitkin tai ilman. Osasin ja tunsin (jäljelle jääneen osaan ja tunnen edelleen) kuin omat taskuni. En tarvitse metsässäni polkuja, tiedän kyllä minne pääsen mitäkin reittiä, jopa yksi koira on oppinut joitakin reittejä. Osaisinpa näyttää ajatukseni, jotta voisin jakaa ne ystävieni kanssa.

 

Kuvaa parhaiten metsääni

 

 

 

 

Haikein tunnelmin:

-Elina

 

Ps. Jostain syystä tekninen taitotasoni osoittaa jälleen vajavuutensa, enkä saa tänne lisättyä mitään omia kuviani 🙁 Joten koitin netistä löytää edes jonkinlaisia kuvia, mutta koska ne eivät ole metsästäni, ne ovat jotain hiukan sinne päin. Avohakkuusta en löytänyt kummoisiakaan kuvia, mut saa noista nyt hiukan viitteitä..


Unista ja nukkumisesta #2

Posted on

Minä se täällä taas kukapa muukaan. Tästä alkaa pikkuhiljaa tulla tapa, ensin peräkkäin kahdesti uudenvuoden kuulumisia, nyt nukkumisesta. Mitäs seuraavaks?

 

Unista, lähinnä painajaisista mun piti jouluna, kaiketi välipäivinäkin, kirjoittaa, mut se jäi. Olisko silloin päivät ollu ke ja to, nimittäin harvemmin muistan uniani siis edes sitä että olen nähnyt niitä, mutta painajaiset muistan tällä kertaa. Molempina öinä kun olin nukkunut n. 45min, aavistuksen verran havahduin hereille vain tajutakseni, että olin nähnyt painajaista. Enää en tietenkään muista mitä näin, mut 99% varmuudel traumoihin liittyvää. Muoks: ihan puskista muistin nyt (15.1.) että välipäivinä kaiketi to heräsin omaan itkuuni. Jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä lisäykseni pohjilta.

 

Niin viimeyönäkin olin ehtinyt torkkua suunnilleen saman 45min, kun pääsin eroon painajaisesta. En tiedä miten aivoni jälleen asioita yhdistelevät, siis köh, laittavat kaiken tehosekoittimeen ja tekevät oman mixinsä. Anyway, tiedän ajatukseni ja pelkoni, joten painajainen on helposti ymmärrettävissä.

 

Siis oli menossa hakemaan paikallisesta pizzeriasta itselleni ja veljelleni pizzat. Jo astuessani sisään mietin ettei kaikki ollut kunnossa, paikka näytti erilaiselta ja valaistus oli olematon. Samantien joku paikan työntekijöistä tuli eteeni ja alkoi ehdottelemaan kaikenlaista sopimatonta. En tietenkään kyennyt tekemään mitään vaan käytännössä jähmetyin paikalleni. En pystynyt poistumaan paikalta tai mitään muutakaan. Mies ei muistaakseni ollut varsinaisesti väkivaltainen tai uhkaava, seksin perässä kuinkas muutenkaan. Tilanne tietenkin ahdisti mua, onneksi heräsin ja pääsin pois tilanteesta. En muista selvästi, sata varmaks, että kyseinen tyyppi olis kuristanut mua, mutten keksi parempaakaan selitystä, fyysiselle tuntemukselleni. Kyllä vielä herättyänikin tunsin kuristavaa oloa. Mun oli hankalahko hengittää, sattui (no shit, Sherlock!). Toisinaan exähän kuristi mua niin pitkään, että tajuntani alkoi hämärtyä, joten kurkistava tunne on tuttu ja helposti yhdistettävissä traumoihin.

 

Painajaisen jälkeen mua häiritsee se mitä eilen ajattelin ja kirjoitin eräälle ystävällenikin. En jaksa muutella aikamuotoja yms., kyse on siis tiistaista:

 

”Muutenkin tää päivä on ollu vaisu, tänään oikein mikään ei ole tuntunut miltään. Ruoka ei maistu. Mitään ei jaksais tehdä. Koska mieliala on apea ovat ajatukset sen mukaisia. Mua ahdistaa ja häiritsee kuinka usein ja paljon mulla on itsetuhoisia ajatuksia. Miksen voi päästä niistä eroon? Kuten olen monesti sanonutkin, ajatukseni suorastaan pelottavat mua. Vaikka tiedän ”selväjärkisinä päivinäni”, että itsemurhani vaikuttaisi moniin ihmisiin suorastaan romahduttavalla tavalla, mutta toisina hetkinä en sitä näe. Hetkinä ja päivinä kun ei mene alkuun hyvin, hetkinä ja päivinä joina maailma romahtaa. Pelkään tekeväni jotain peruuttamatonta vahingossa, jota en tarkoittaisi. Entä jos otankin sen viimeisen askeleen, todellakin hengitän sen viimeisen kerran.. Ahdistusta aihettaa myös se tosiseikka, etten voisi kenellekään kertoa, etten tarkoittanut sitä, se oli vahinko. Monet ajattelisivat, että syy on heissä, kun eivät auttaneet mua pyytäessäni apua, he joutuisivat elämään loppuelämänsä ajatuksen kanssa.

Mahtava mennä tällaisten ajatusten kanssa nukkumaan. Tai miten sen ottaa, eilen ennen nukahtamista ajatukseni olivat hieman eri aiheessa. Paniikin ainekset oli kasassa, kipinä vielä niin roihahtaa.   Hiukan tässä vois yrittää siirtää ajatuksiaan muualle, muttei onnistumisen todennäköisyydet ole mun puolellani..

Menenkin tästä nukkumaan ja siten katkaisen ajatukseni, pääsenhän suunnilleen 7 tunniksi eroon ajatuksistani. Hyvää yötä!”

 

Viimeiset kaksi kappaletta voisin hyvin kopioida koskemaan tätäkin iltaa, mutta no, jätän välistä. Joten kapuan tästä petiin ja otan valkoisen kissani viekkuun, prinsessani joka lohdutti mua viimeyönäkin. Onneksi Cissy on olemassa mun elämäs. ❤❤ Hyvää yötä, nuku hyvin! Toivottavasti sinä, joka tätä luet, et näe painajaisia.
-Elina


Okei, tänä yönä en sitten nuku..

Posted on

..tai ainakin nukun auttamattoman vähän (alle 6h). Huokaus. Tänään tai siis eilen miten kukin haluaa ajatella anyway oli viimeinen lomapäiväni. Kuten usein loman alussa ajatus ruhtinaalliset 17 päivää lomaa, ei se ajatus ei säily loman loppuun asti. Jos multa kysytään loma tuntui ehkä viikon mittaiselta, kun mittarina on akkujen lataus ja tehtyjen rästihommien määrä. Toisaalta loma tuntuu kestäneen kuukauden, kun miettii kuinka totaalisesti olen ehtinyt unohtaa kaikki koulu jutut. Vähän ennen vuorokauden vaihtumista, hetkeä ennen viimeisen naulan lyömistä joululoman 2016 arkkuun, tulin alakertaan turhautuneena kun en saanut unta. Ajattelin kerrankin tekeväni oikein, etten vain pyörisi sängyssä hereillä, että nousisin sängystä ja lukisin. Kumma juttu maanantaina on ensimmäisellä tunnilla bilsaa ja joku ei ole tehnyt läksyjä, jotka annettiin juuri ennen lomaa. No totuus on, etten tullut lomalla hiukkaakaan viisaammaksi. Kyseinen tehtävä ja koko kirja olisivat voineet olla vaikka hepreaksi, sillä ne todellakin olivat mulle hepreaa, en ymmärtänyt yhtään mistään mitään. Huoh, niin voittaja fiilis. Lopulta blogini veti pidemmän korren, sillä tiedän, että voin tuijottaa kirjaa ja tehtävää koko viikon tai koittaa tehdä jotain järkevämpää.

 

Pari sanaa eilisestä (su), lippukuntani johtajien Whatsapp-ryhmässä eräs johtaja laittoi viestin, että tänään on viimeinen päivä palauttaa toimintakertomukset ja rahankäyttölomakkeet täytettyinä. Minulle yksi niistä pakollisista pahoista, tai toimintakertomus on mullekin semi helppo täyttää, mutta ne raha-asiat. Syvä huokaus. Vaikeuksia erityisesti tuottavat muutama asia: 1. Ryhmäni rahoista puhuttaessa ei todellakaan puhuta mistään taskurahoista. Olen ryhmäni kanssa suunnitellut jo pari vuotta vaellusta Lapissa. Reissuun ei lähdetä tyhjin taskuin, vaan ryhmän pussi tarvitsee olla kunnossa, joten olemme pari vuotta keräneet matkarahoja eri tavoin. Vaelluksen vuoksi ryhmälläni on huomattava summa kasassa. 2. Ylipäätään koen syksyn tilinteon vaikeammaksi, sillä silloin on sekä menoja että tuloja, keväällä kun on vain menoja. 3. Viime kesänä meidän piti reissuun lähteä. Olimme hankkineet jo kaikki tarvittavat (ruuat jne.), mutta vain pari päivää ennen suunniteltua lähtöä, reissu peruuntui. Koska suurin osa elintarvikkeista ei säily ensi kesään jouduimme ryhmän jäsenten kesken jakamaan kaikki ostokset. Ryhmälle jäi vain (joten kuten) säilyvät sapuskat yms. Olinhan tietenkin reippaana tilittänyt kaikki ostokset, joten se tuotti ongelmia lopullisen tilinteon kanssa. Vekslasin rahojen ja numeroiden kanssa ees taas yhteensä viisi tuntia! Monesti ehdin jo tuntea helpotusta: ”Jes, luvut täsmäävät!” Suunnilleen minuuttia myöhemmin totuus paljastui: luvut eivät sittenkään täsmää. Huokaus ja jälleen pyörittelemään summia. Siinä touhussa meinaa järki lähteä. Onneksi lopulta selvisin voittajana, kesän korvilla seuraavan kerran.

 

Koska kirjoitan maaliskuussa lyhyen matikan olisi minun pitänyt loman aikana laskea kasa laskuja. Ensinnäkin mulla ei ole pienintäkään muistikuvaa, että opettaja olisi sanonut tehtävien palautuspäiväksi seuraavan loman jälkeisen tunnin (=maanantain kuis muutenkaan). Kuulin ystävältäni asiasta vasta viime lauantai-illalla, oikein mahtava fiilis. Sinä iltana käytin 1,5 tuntia laskuihin, vaikka olin väsy päivän jäljiltä. Jos fiilikseni saattoi muuttua ”paremmaksi”, se muuttui huomatessani osaavani yhden tehtävän 10-15. Jälleen syvä huokaus. Tiedänpähän ainakin miten käytän maanantain kaksi hyppytuntiani.. Ehkä noista ryhmän raha-asioiden setvimisestä ei saa yo-tasoista tehtävää, mutta harjoitusta sekin.

 

Nyt voisin pikku hiljaa hipsiä takaisin petiin Cissy-kissani kanssa. Joten tämä yökukkujan linja sulkeutuu tältä erää. Toivottavasi sinä, joka luet näitä raapustuksiani, nukut paremmin, eikä sinulla ole nukkumisen kanssa vaikeuksia. Hyvää yötä!

 

 

-Elina


Uusvuos #2

Posted on

Vaikka eiline ehtoo meni miten meni onneks tänään on menny paremmi, ainaki toistaiseksi. Vaikka edellisen vuoden viimeiset tunnit menivätkin kurjasti niin tää uusi vuosi alkoi sittenkin auringon paisteessa (vaikka vain kuvainnollisesti).

 

Tosiaan vietin laatuaikaa pikkuveljen kanssa saunalla n. 2,5h, pesulle lähdimme klo 0.30 tietämillä. Päästimme pari pientä rakettia hengiltä ja muutenkin katselimme raketteja, jotka saunallemme näkyivät. Olimme jo menossa yläkertaan, kun muistin saunan pesään kypsymään jääneet maissintähkät. Kovin kauaa ei tarvinnut miettiä menisimmekö yläkertaan vai alakertaan syömään iltapalamme. Yläkerrassa näet olisi pitänyt olla hissunkissun pimeässä ja alakerrassa saimme vapaasti jutella. Nukkumaanmeno yllättäen hieman viivästyi kuinkas muutenkaan (vähän kolmen jälkeen).

 

Tässä tämän aamun tunnelmia:  Jahas se on jälleen uusi vuosi kävelty käyntiin. Herätys oli hieman seittemän jälistä, hetki sitten palailtiin mökkiin (vähän vail klo 10). Kylä tuli kierrettyä alkaneen vuoden kunniaks kuten juuri päättyneenäkin vuonna. Kova mulla oli yritys taittaa nilkkani asfaltin reunassa (avaan edellisen viittauksen tuossa alempana), mutta vältyimpä kumminkin (Onneksi tässä on melkeen koko vuosi aikaa (siis sillä hetkel 364 päivää 13h 43 min). Nyt voikin laittaa uuestaan maate (miesväki kun ei ole vielä ensmäistäkää kertaa päässy ylös) ja ottaa vaikka pikku torkut. 😉

 

Mua huvitti myös se et vuotta oli ehtinyt kulua suunnilleen yhdeksän tuntia ja olin jo ehtinyt telomaan itseni. En tietenkään mitenkään pahasti, ihan minimaalisesti vain, mutta pointti. Juu tiedän, etten ole läheskään tapaturma-alttein henkilö, mut aina silloin tällöin. Saas nähdä mitä vuosi tuo mukanaan, kertta se näin alkoi.

 

Niin ja siinä ysin aikoihin alkoi hiljakseen sadella lunta. Eihän sitä paria senttiä enempää tullut, mutta maan saimme valkoiseksi ja valoisuus lisääntyi huomattavasti. Nythän alkuvuotena pitäisi tulla kovat pakkaset, toivottavasti tuleekin. Pakkasten jälkeen saisi tulla vihdoin sitä kauan kaivattua lunta ja mahdollisimman paljon.   Lumisateen myötä fiilikseni parani entisestään.

 

 

 

Niin siitä nilkan telomisesta:  Toisena pääsiäispäivänä 2014 samanlaisella lenkillä, taitoin vasemman nilkkani oikein kunnolla asfaltin reunan korkeuseron vuoksi. Jäin siis (ihan tyhmän asian vuoksi) äidistä ja Railista jälkeen, joten tietysti otin pienen sprintin ja juoksin heidät kiinni. Sain heidät melkein kiinni joten olin jo hidastamassa juoksuani, mutta se ei auttanut mua. Vahingossa astuin puolittain asfaltin reunalle, nilkkani taittui ja kaaduin. Hetken olin hieman tokkurassa, mutta äidin ja Railin avulla pääsin jaloilleni. Tapahtumapaikalta oli mökille enää n. 3,5km. Aluksi olin varma, että kävelisin loppumatkankin (saman tyyppinen kävi joskus aiemmin ja taitettuani nilkkani pahasti kävelin sinä päivänä vielä useita kilsoja). Pääsin jaloilleni äidin ja Railin tukemana, jalkaan ei sattunut ollenkaan tai vain minimaalisen vähän. Seuraavaksi tajusin makaavani maassa, kaaduin kirjaimellisesti suorilta jaloiltani. Kipu iski vasta silloin. Jonkin aikaa makasin/istuin maassa ja tasasin paineita.

Älkää kukaan kysykö millä todennäköisyydellä ohi ajoi ambulanssi, joka oli siirtoajos. (Äitini ja Raili ovat lenkkeilleet kyseistä tienvartta about 20 vuotta eivätkä he ole koskaan nähneet sillä matkalla (3km) ainuttakaan lanssia!) Tietty he tulivat tarkistamaan tilanteen. Lopputulos: en pystynyt edes laskemaan jalkaani maahan ja isäni tuli hakemaan mut autolla. Raililta sain kyynersauvat joita jouduin käyttämään elokuuhun asti (yht. 4kk), aluksi tietysti liki koko ajan, loppupuolella vain pidemmillä matkoilla. Lisäksi kiitettävän vahvoja kipulääkkeitä (varsinkin Panacod) söin niiden kuukausien aikana lievästi sanottuna liikaa. Mm. pääsin S-markettiin kesätöihin 6h ma-pe x2 viikkoa. Työpäivästä selvitäkseni olin käytännössä koko ajan pöhnässä, koska en voinut siellä käyttää keppejä, olivat kipulääkkeet ainut vaihtoehto. Tähän viittaan nilkan telomisella.

 

 

 

Vielä kerran hyvää tätä vuotta!
-Elina

 

Ps. Kirjoittelun määrästä näkee heti, että olen lomalla. Koulu ei vie kaikkea aikaani, joten ehdin kerrankin purkamaan ajatuksiani kunnolla.