Matikan yo #2 ja väsymys

Posted on

Eilen tosiaan oli se koe ja se koe oli hirveä. En osannut kuin muutaman tehtävän. Vietin kuudesta tunnista kaks viimeistä tuntia odotellen älynväläystä, sitä että hoksaisin mitä tehtävässä kysytään ja miten saisin sen ratkaistua. Älynväläystä ei tullut.  Eilen koulun jälkeen olin ihan kuitti, mutta koska sunnuntaina yritin lukea kokeeseen, skippasin naapurin muksun kans olemisen ja sovin sen kans keskiviikosta. Niinpä vietin lapsen kans 3,5h. Tuntia myöhemmin lapsen lähdettyä kotiinsa sain jonkun ihme virtapiikin ja imuroin huoneeni tuosta noin puol ysiltä illal. Älkää kysykö, en tiedä itsekään miksi.

 

Tänään aamulla ylös nouseminen oli huomattavasti vaikeampaa kuin keskiviikkona. Olis niin tehnyt mieli jäädä nukkumaan koko päiväks. Tulin kotiin 12.30 ja kävin pitkällä koiralenkillä naapurini kanssa. Tulin kotiin ja lösähdin telkkarin eteen, samalla kun katsoin pari nauhoittamaani ohjelmaa söin hiukan. Ei maistunut uunikala ja peruna vaan menin hedelmä linjalla. Jonkun aikaa vaan makoilin sohvalla, mutta sitten antauduin väsymykselle ja nukuin pari tuntia heräten klo 19.45. Viime aikoina olen nähnyt paljon unia, mutten oikeastaan koskaan muista mitä. Joten nyt onkin mahtava muistella unta jossa samaan aikaan katselin itseäni kun nukuin ja näin painajaista jossa putosin ja putosin. Vierestä katsellessani kuulin valittavani ahdistuksesta ja pelosta, olipa kaikin puolin piristävää.

 

En saa tartuttua läksyihin kuin ne vain liukuisivat kauemmas. En jaksa tehdä niitä vaikka pitäisi. En vaan jaksa. Surullinen fiilis. Mikään ei kiinnosta nukkumisen lisäksi. Mitään en jaksaisi tehdä kuin nukkua. Masentaa.

 

Ei huvita olla sosiaalinen, ei huvita puhua kenenkään kanssa, mutta silti tavallaan haluisin jutella jonkun kanssa. Olen myös kyllästynyt olemaan masentunut, olemaan ihminen jonka suupielet eivät nouse. Oon niin väsynyt itseeni.
Luonnollisesti abien hakiessa jatkokoulutuspaikkoja, en voi välttyä kysymyksiltä, jotka koskevat omia opiskeluitani. Joka kerran kun kuulen kysymyksen “Minne sä haet?” tms. mielialani laskee entisestään, enhän muutenkaan jo muista, etten tiedä minne hakisin. Tuntuu siltä kuin joku olisi päättänyt etten jatka opintoja lukion jälkeen, etten koskaan mene töihin, että jään lukion jälkeen eläkkeelle. Nämä ajatukset jos mitkä ovat niin mieltä kohentavia.. siksipä ei ole ihme, että itken itseni uneen. Illalla yksin hiljaisuudessa voin päästää irti ja antaa kyyneleiden tulla. Illalla yksikseni mun ei tarvitse olla vahva vaan voin antaa muurin romahtaa hetkellisesti.

 

 

-Elina


Lyhyen matikan yo-koe

Posted on

Noni täst se sit lähtee, tunnin päästä istunkin jo salissa. Tänään on tosiaan matikan kirjoitukset. Ei oo nyt kummemnin aikaa kirjailla ylimääräisiä, ehkä sit illal. Anyway, mua ei jännitä kauheesti, koska ope on saanu mut vakuuttuneeks, et matikasta pääsee helposti läpi ja joutuu yrittään jos sen haluaa reputtaa. Lukenut olen vain vähän, joten en oo jaksanu paljoakaan panostaa. Sitten se nähdään miten pärjään. Kaikki tietävät et enkku on mulle se vaikein, joten sikskään en stressaa tätä matikkaa ihan kauheesti, pikku hiljaa nyt aamul on stressi noussu, mut aika luonnollist. Onneks yön sain nukuttua tosi hyvin.

Mut joo lähden täst ajeleen koulun suuntaan, joten moikka!

-Elina


Liikuntapäivä 2017, luistelu

Posted on

Olipa hyvä, että nousin tänään sängystä, nimittäin koulussa oli tänään liikuntapäivä. Jokainen sai valita 1-2 aktiviteettia, joita olivat mm. luistelu ja/tai pilkkiminen läheisessä järvellä, sähly, frisbeegolf, ulkopelit, tanssi ja opettajien yllätys. Ei taida olla vaikea arvata, että menin luistelemaan, viime kerrastakin on vierähtänyt yli vuosi.. Vähän arvelutti missä kunnossa jää oli, kun on ollut useana päivänä plussaa ja satanutkin, mutta ei mitään jää oli ainoastaan enempi vähempi epätasainen, et ihan luistelukunnos. Tuli luisteltua useampi kilometri. Aluksi jalat kipeytyivät aika pahasti, joten päädyin pitämään kaksi suht pitkääkin taukoa, kun oli pakko ottaa luistimet jalasta ja lepuuttaa jalkoja.

Oli ihan huikee keli luistella, aurinko paistoi täysin pilvettömältä taivaalta. Tuuli tosin oli aika voimakas, mutta onneks vain toiseen suuntaan, joten takaisin päin tulin aika vauhdilla. ?

Tässä päivän mietteitä: Täs on jotain samaa kuin tunturissa ollessa (maisemat vaan eivät ole yhtään niin upeat), mahtava vapauden tunne. Ei oo kiire minnekään. Mikään ei oo niin tärkeää kuin tämä hetki. Mistään ei tarvitse huolehtia. Voi vaan olla ja unohtaa kaikki murheet. Ei kuulu liikenteen melu (ellei laske muutamia pilkkijöiden autoja) vain tuulen laulu säestettynä luistelun äänellä. ❤

Lippukunnalta sain kiitokseks adventtikalentereiden ahkerasta myynnistä super lämpimät sukat, ei muuten varpaat palelleet tällä kertaa!

 

 

Miksikö ylös nouseminen oli tänään niin erityisen hyvä saavutus? Koska eilinen ehtoo oli suoraan sanottuna aika kamala. Stressi matikan kirjoituksista + väsymys + ilta + koko päivän oli ollu fyysisestikin kurja olo, eikä iltaa kohden parantunu vaan ruokahalukin otti hatkat = ahdistus iskee helposti.

 

 

Nyt oon koko ehtoon vaan odotellut, et vois mennä maate, kun oon niin kuitti. Kun tulin iltapäiväl kotiin melkein heti lähdin viel koirien kans lenkil joten tuli liikuntaa saatua ja kroppaa kulutettua.

 

 

-Elina


And again..

Posted on

Tiedossa ei tänäänkään oo mitään järkevää ja selväjärkist tekstiä, random sanoja peräjälkeen.

Vaihteeks päivä, jona en jaksa tehä mitään. Jälleen mikään ei kiinnosta. Ei jaksais tehdä ruokaa eikä syödä. Ei jaksaisi edes avata koulukirjoja. Tavallaan haluaisin jutella jonkun kanssa, mutta tavallaan ei tippaakaan. Tavallaan toivoisin et joku olis luonani, mutta tavallaan haluaisin työntää kaikki ihmiset kilometrien päähän ja olla yksin.

Paha olo tuli jälleen luokseni. Ahdistus. Tuntuu kuin vähintäänkin taivas putoais niskaan.

Oikeestaan yks asia erityisesti painaa mun mieltäni tänään. Tää ongelma on ollu mulla jo suht kauan. Tuntuu kuin olisin vajonnut kaulaani myöden tyyliin mutaan ja ylös pääseminen tuntuu mahdottomalta. Asiaa kun tänään mietin (miten pystyisin purkamaan edes osan ajatuksistani tekstiksi) niin randomil keksin aika hyvän vertauksen. Musta tuntuu (kaiketi) samanlaiselta kuin ihmisest joka pettää puolisoaan (en tokikaan varmaks voi sanoa, mut näin kuvittelisin asian olevan). Haluaisi kertoa totuuden, mutta pelkää kamalasti seurauksia kuten luottamuksen ja rakastamansa ihmisen menettämistä. Mitä kauemmin kertomista pitkittää sitä vaikeammaksi se tulee, noidankehä on valmis. Tuntuu silt, et tää olis jatkunu jo liian pitkään, ettei enää vois perääntyä. Miettii ja toivoo, että löytyisi jokin keino päästä ulos, kuitenkin hyvin tietää ettei sellaista ole. Ainut tapa päästä taakasta on tunnustaa, särkeä peilityynen lammen pinta.

Tiedän hyvin tää asia vetää mua pohjaa kohti, mun mielenterveyteni kärsii ja itsetuntoni heikkenee. Mutta silti kaikesta huolimatta tuntuu mahdottomalta tehdä se siirto, ottaa seuraukset vastaan ja jatkaa elämää. Ja ei en puhu asiasta suoraan, en kenellekään, hyvä kuin just ja just ittelleni.

En saanutkaan kirjoitettua niin paljon kuin kuvittelin, luulin et tekstist olis tullu paljon pidempi, mut täl mennää

-Elina


Partioretki

Posted on

Kait mä aattelin etten anna masennuksen viedä multa partiota ja taas yhtä pe-su retkeä, on vienyt jo 1-2 syysretkeä ja 2 talviretkeä. Okei perjantaina meinasin koulun vuoks jättäytyä pois, koska sain kuulla et mun pitäis palauttaa maantieteen isompi työ maanantaina aamul.. Että joo taitaa jäädä enemmän tai vähemmän vaillinaiseks ja puoliks hutastuks, mut siinäpä jää. En nyt jaksas välittää.

Tässä kipinän viimeiset minuutit menos, tuos kakskyt min sitte alko väsy tuleen, mut tätä kirjoittaes en nukahtanu. Jotenka hyppään koht untuvamakuupussin uumeniin ja toivottavasti herään seuraavan kerran vasta puol kasilta.

 

-Elina