Suuri muutos, toivottavasti parempaan päin

Posted on

No niin oli edellisessäkin jotain positiivisia murusia, vaikka viime viikkojen ajatukset pyörivätkin pääosin aika synkissä tunnelmissa.

 

TO 7.2.2019  klo 21.03->

Okei en mä enää pysy nahoissani, on pakko kertoa. Ku mullaha loppu se työkokeilu 30.1. Nyt sit täs 2 viikkoa pohdin, et mitäs täs ny tekisin, mihi ihmeen paikkaan pääsisin töihin. Noh tää kauppias jolla olin hommis just sen 6kk pisti viestiä maanantain, et pääsisinks to (tänään) tuleen kaupalle. Hän ja myymäläpäällikkö haluis haastatel mua, jos mul o kiinnostust kesätöit kohtaan. No miks ei olis, ku töit täs koitan koko ajan metsästää. Siin kohas aattelin, et olisin kesätyöntekijän tittelillä, mutta edelleen harjoittelijana. (Harkkarina mun päivät olivat yleens 8-14. Työtehtävät yleens kuormien purkua, kuormakirjojen tarkistamista, kaupan siivoamista, kassalla oloa, kassalla: matkahuollon pakettien kans leikkimist ja veikkauksen jutut, päiväysten katsomista, joskus paistopisteellä tuotteiden paistamista yms. Anyway ei mitään vaikeaa, ihan helppoja hommia, jotka sisäistää tosi nopeasti.) Ei. Se meinaiski sitä, et olisin ihan kirjaimellisesti työntekijä eli tekisin melkein kaikkia vakituisen työntekijän töitä (paitsi tilauksia). Oon ny täs ny puolen päivää funteerannu asiaa mahdollisimman monelt taholt ja kysyny eri ihmisilt mielipidet mm. psykoterapeutiltani.

Oikeestaan ekaks olin, et mitä kettua, mä olisin yksin siin kaupas (riippuen vuorosta) 3-4h. +Laskisin kassaa, sulkisin/ avaisin kaupan jne. sellaisia töitä, joita en harjoittelijan tehnyt ikinä, enhän ollu kuin välil hetken ”yksin”, jos työkaveri oli tauolla tms. Olisin yksinäni siel puolet ajast ja vastaisin koko kaupast yksin. Mut toisaalt on asias paljon lieventäviäkin asianhaaroja 1. Oon just opetellut 6kk:ta puolet kaikist hommist ja osaan ne en ny niin hyvi ku joku 10vuot töit tehny, mut paremmin ku kuka tahansa just aloittanut. 2. Saisin ekaks harjoitel rauhas yhes toises ko. kauppiaan liikkees(*V), jos on ain 2 työntekijää, eli aluks olisin jonkun kans. Oon aika täpinöissäni.  Tai oikeastaan on vielä yksi lieventävä asianhaara: sairastuneiden työntekijöiden vuoksi kauppias tarvitsisi jonkun tuuraamaan yhden vuoron pe 8.2. (huomenna) klo 15-22.15. Pääsen hiukan kokeilemaan miltä työ tuntuu. Lopullisen päätöksen voin tehdä ko. vuoron jälkeen, kun juttelen kauppiaan kanssa millai vuoro meni ja milt tuntu.

 

Työt alkais varsinaisesti viikolla 10, koska kauppiaalla on yhden työntekijän vajaus. Olisin aluksi maalis- ja huhtikuun ajan 2-3 vuoroa viikossa ja siellä toisessa liikkeessä(*V) jonkun kanssa. Ja touko-, kesä-, heinä- ja elokuun siellä liikkeessä (*K), jossa olin työharjoittelun. Työvuoroni olisivat yleensä välillä klo 11-23.15, mutta esim. viikonloppuisin vuorot voivat alkaa myös 7.30 tai 8.30

 

(Pienet selvennykset jos ylempänä ja jatkossa selitykseni ontuu/ on sekava:

(*K) = kauppiaan kauppa, jossa olin työkokeilun/ -harjoittelun ja jossa viettäisin työvuoroni jatkossa pääasiassa, paikka jossa olisin lähinnä ihan yksin.

(*V) = kauppiaan kauppa, jossa olisin jatkossa maalis-huhtikuun, mutta sen jälkeen lähinnä tarvittaessa.)

 

Toisaalta tämä on mulle tosi iso harppaus, koska vastuuta tulee niin paljon enemmän. Mutta toisaalta, enhän aluksi osannut kuin purkaa kuormia ja nyt osaan pitkän liudan eri asioita, jotka ny vaan tarvii handlata tos hommas. Osaan perjaattees ajateltuna jo puolet tulevan työn vaatimista asioista ja johtoporras tietää mun tekevän asiani tunnollisen tarkasti ja et osaan käyttää maalaisjärkeä. Huomioitavaa on myös se, että kauppias ja myymäläpäällikkö itse kysyivät mua tohon hommaan. Aloite tuli täysin heidän suunnaltaan, mikä taas antaa ymmärtää, että heidän mielestään pystyn siihen. Terapeuttini huomautti, että mun kannattaa muistaa ajatella: ”Onko asia vaikea vai mahdoton?” Hänen mielestään mun kannattais tarttua tilaisuuteen ja uskaltaa pois mukavuusalueeltani. Luultavasti myöhemmin kuitenkin harmittelisin, miksen allekirjoittanut sopparia. Töiden löytäminen kun on niin ketun vaikeaa. Mulla ei liene suuriakaan mahiksia löytää töitä (ainakaan sellaista mistä pitäisin näin paljon mm. itse työ, asiakkaat, työkaverit) ja vaiks saisinkin töitä niin mahdollisuuteni saada parempaa palkkaa ovat minimaaliset. Ilman alan koulutusta ja työkokemusta ei mulle heru mistään kovinkaan paljoa. Ja jos kertta pääasias tekisin ilta- ja viikonloppuvuoroja saan niistä tietty lisiä, jotka vähän korottavat tuloja. Työ kun olis mulle enemmän kuin tervetullutta, jotta saisin kullanarvoisen työkokemuksen lisäksi rahaa säästöön. Terapia, lääkkeet ja tulevat opinnot ovat suurimmat menoeräni nyt ja tulevaisuudessa. 

 

Heittäkää vapaasti omia mielipiteitänne asioista 🙂 siis jos joku viel eksyy tänne näin ketun pitkän tauon jälkeen..

 

Kerron sitten huomisen jälkeen tunnelmia ja mitä lopulta päätin. Nyt meen lepäilemään, jotta jaksan huomenna 🙂

 

-Elina


Vihdoinkin ”elämäntarinani” saa jatkoa…

Posted on

Ikuisuuden kestänyt tauko on vihdoin päättynyt. Ainakin hetkeksi. Ehkä myöhemmin kerron mitä hiljaiselon aikana tapahtui. Tässä ja seuraavassa postauksessa joitain ”juonipaljastuksia”. Tai voisinhan vetää ihan supertiivistelmän:

Elikkäs selvisin kirjoituksista ja sain valkolakin. Lakkiaiset menivät niin hyvin kuin mennä saattoivat. Kevään ja kesän koitin löytää töitä, muttei mikään vaan tärpännyt, jos pääsin haastatteluun asti niin se tyssäs sit siihen. Kaverilleni valittelin tilannettani. Joskus valittamisestakin on hyötyä nimittäin tämä kaverini T. oli aloittanut työharjoittelun pienessä K-Marketissa huhti-toukokuussa. T. kysyi kauppiaalta, mahtaisiko hänen ystävänsäkin päästä harkkariksi. Tietystihän kauppiaalle ilmainen työvoima sopi, koska kelalta sain ”palkaksi” työmarkkinatukea verojen jälkeen mul jäi käteen vajaa 40€/ pv. Työsopimus oli ekaks 31.7.-31.12.2018, koska mun piti syksyl hakeen Tampereelle opiskelemaan. Opinnot piti alkaa tammikuun alus. No joku sit päättiki yhtäkkiä, et haku siirtyy keväälle ja koulutus alkaakin elokuussa 2019. No just joo… No ei mitään sopparia jatkettiin viel kuukaudel (max aika samas paikas).

Muuten vuos meni voinnin kannalta vähän paremmin, varsinkin sitten kun pääsin töihin. Mutta mua alko joulukuus stressaamaan/ jännittämään/ pelottamaan/ ahdistamaan mitäs sitten teen ku työkokeilu loppuu, joten vointi meni huonompaan.. (tarina jatkuu tässä ja seuraavas postaukses).

 

Täs seuraavaks lähinnä viime viikkojen ajatuksia.

 

 

TI 22.1.2019  klo 23.47 ->

 

Mua ahdistaa. Tunnen kuinka vajoan kohti pohjaa. Mulla on salaisuuksia, asioita joista en halua puhua, vaikka tiedän että pitäisi.

 

En muista enää syytä/ syitä miksi tarkkaan ottaen halusin aloittaa blogin pitämisen. Tarvitsin sitä. Sain edes kirjoittaa ajatuksiani, ehkä ne selvisivät sitä kautta vähän. Tavallaan tuntui tärkeämmältä kirjoittaa niin, että joku ehkä löytäisi raapustukseni ja lukisi niitä. Tavallaan joku kuuntelisi, vaikken sitä varmaksi tietäisi. Mikä tärkeintä en olisi kuuntelijan kanssa kasvotusten. Puhuminen ei ahdistaisi niin paljon.

 

 

 

SU 27.1.2019 klo 18.53 ->

 

Minulla on samanlainen tilanne blogin kanssa kuin kenellä tahansa minkä asian suhteen: aluksi siitä innostuu ja viettää paljon aikaa kiinnostuksensa kohteen kanssa. Tämä blogi oli minulle pari vuotta sitten suunnilleen henkireikä. Tiesin, että minulla oli 24/7 joku jolle voin purkaa ahdistukseni. Luultavasti joskus, joku lukisi miltä minusta tuntui, mitä tein tai ajattelin tai mikä minua ahdisti juuri sinä tiettynä yönä. Mutta aikaa myöten kiinnostus hiipuu, päivityksiä ei enää syntynyt joka viikko tai edes kuukausi. Aikaa kuluu, mutta aina tuntuu siltä, että on jotain tärkeämpää, eikä enää ennen niin tärkeälle asialle tahtonut löytyä aikaa. Ehkä tarve meni ohi. Ehkä löysin jonkun/ joitakin… tai siis joku/ jotkut löysivät minut ja korvasivat blogini olemassaolon tarkoituksen.

 

Myönnän ehkäpä harvenevien päivitysten takana oli myös tilanteeni paraneminen, minulla alkoi mennä paremmin. Päästyäni lukiosta kunnialla läpi viime keväänä, jäin tyhjän päälle, koska en tiennyt minne olisin hakenut opiskelemaan. Yritin koko kevään metsästää itselleni työpaikkaa, mutten onnistunut. Lopulta kaverini kautta pääsin harjoittelijaksi yhteen pieneen K-Markettiin. Työkokeilu voi kestää samassa paikassa max 6kk, joten jäin tyhjän päälle uudelleen 1.2.2019. Harjoittelu kesti näet 31.7.2018-30.1.2019. Viime syksy sujui ihan ok. Työ toi mukanaan väsymyksen, koska en ollut tottunut fyysiseen työhön ja 5-6h työpäiviin.

 

Viimeiset pari kk:ta olen miettinyt mitä tekisin tämän työn loputtua, koska jatkaa en enää voi, eikä kauppias palkkaa mua, vaikka olenkin työssäni hyvä. Ahdistus ja paha olo ovat palanneet elämääni tai eiväthän ne koskaan poistuneet, olivat vain taka-alalla. Ne vierailivat luonani aika ajoin, mutta nyt tilanne on pahempi kuten masennuksen ensimmäisinä vuosina. Ne vierailivat luonani aika ajoin, mutta nyt tilanne on pahempi kuten masennuksen ensimmäisinä vuosina (kirjoittaessani blogia ahkerasti). Itsetuhoiset ajatukset kuten viiltely ovat pyörineet mielessäni lähes päivittäin tai vähintäänkin viikottain koko ajan myös parempina aikoina. Mutta tilanne on pahentunut viime kuukausina. Olin ”kuivilla” käsittämättömät 3 vuotta ja 8 kuukautta, mutta joulun välipäivinä retkahdin taas. 9 – jopa omalla mittarillani – säälittävän pientä viiltoa ratkaisivat pelini. Niiden jälkeen olen viettänyt lukemattomia hetkiä, joina mikä tahansa asia on läväyttänyt eteeni pyörimään videon, jossa näen itseäni viiltelemässä.

 

En pääse viiltelystä eroon, vaikka kuinka haluaisin. En vain pääse siitä eroon (ainakaan yksinäni), se lienee osa minua hautaan asti. Hautaan päätymisestä pääsemmekin toiseen minua vainonneeseen asiaan: itsemurhaan liittyviin ajatuksiin. Tavallaan tiedän, ettei se ole vaihtoehto, mutta toisaalta tiedän mahdollisesti vuosikausia kestävien kärsimysten lopettamisen houkuttelevuuden. Musta tuntuu pahalta joka kerta kun poikaystäväni sanoo jotain tulevaisuuteen liittyvää kuten, ettei hän kestäisi ajatella elämää ilman minua tai olen ainut asia, joka saa hänet jaksamaan mm. koulussa käymistä. Aina silloin mieleeni nousee ajatus, etten välttämättä aina ole olemassa, jos lähdenkin lopullisesti. Tunnen syyllisyyttä ajatuksistani kuin olisin jo tehnyt viimeisen päätökseni lähteä pois. Olen aika varma edelleen, ettei tämä taipaleeni pääty hyvin, etten ole lunastamassa lupauksiani selviämisestä ja yhteisestä elämästä. Elämä ei tunnu omalta jutultani.

 

KE 30.1.2019 klo 23.25 ->

 

Olen koukussa viiltelyyn, enkä tiedä miten pääsisin siitä eroon. Siihen liittyvät ajatukset piinaavat mua. Ne eivät lopu. Saan ne hiljenemään vain parilla tavalla: nukkumalla (ellen näe viiltelystä unta), viiltelemällä tai jos pystyn uppoutumaan johonkin muuhun asiaan tai tekemiseen täysin (ns. flow-tila).  

 

Viiltelyllä taidan yrittää selvittää omia ajatuksiani, tiedostaa ja sisäistää kuinka paljon mua oikeasti sattuu. Yritän myös saada tunteet kuten ahdistuksen hallintaan. Tiedän osaavani piilottaa pahan oloni, ajatukseni jne. Viiltely on helpoin keino kertoa tuskaisesta olostani muille. Fyysinen kipu on helpompi ymmärtää, se on konkreettista, sen voi nähdä. Psyykkistä kipua ei voi ymmärtää läheskään niin helposti, se on paljon monimutkaisempaa. Psyykkisen kivun voi käsittää vain, jos sen muuttaa fyysiseen muotoon.

 

Viiltely on minulle montaa asiaa, muttei tapa kuolla. Näihin säälittävän surkeisiin naarmuihin en voi kuolla. Vaikka viiltely on huono selviytymiskeino, se on silti juuri sitä minulle: tapa selvitä hengissä vaikeimmista hetkistä. On viiltely-riippuvuus parempi kuin itsemurha. On se sentään parempi, että olen elossa kuin kuollut, näin uskoisin.

 

En ole kertonut vielä kenellekään, mutta olen seurannut yhtä tv-sarjaa netistä. Kuulin siitä joskus syksyllä ja mielenkiintoni heräsi, tosin ehkä turhan negatiivisesta syystä. Kuulin jostain keskustelua, jossa sarjaa paheksuttiin, koska se ihannoi itsemurhaa yms. sarjan käsittelemiä aiheita. Eli syyni alkaa katsoa oli aika pitkälti itsetuhoisuudessa. Toki halusin myös tietää miten sarja käsittelisi itsemurhaa jne.

 

Heti alussa kerrotaan: ”Kolmetoista syytä on fiktiivinen sarja, joka käsittelee vaikeita asioita. Seksuaalista väkivaltaa, päihteitä, itsemurhaa ja paljon muuta. Toivomme, että tämä vaikeita asioita käsittelevä sarja herättää keskustelua. Jos kamppailet näiden asioiden kanssa, sarja ei ehkä sovi sinulle. Katso sitä aikuisen seurassa. Jos joskus kaipaat juttuseuraa, ota yhteys vanhempaan, ystävään tai luotettavaan aikuiseen. Käy myös osoitteessa 13ReasonsWhy.info. Heti kun alat puhua asiasta, olo helpottuu. Jos tarvitset kriisiapua, käy sivustolla 13ReasonsWhy.info.”

 

Myönnän jotkut kohtaukset ovat aika ahdistavia ja nostavat pintaan muistoja, joita en haluaisi muistaa. Muutamasta sekunnista muutamaan kymmeneen sekuntiin kestävät kohtaukset ovat toisinaan tuntuneet piinaavan pitkiltä ja olen joutunut sulkemaan silmäni, jottei tarvitsisi katsoa asioita jotka ovat oikeasti tapahtuneet mulle. Toisaalta se kertoo kuinka hyvin seksuaalisesta väkivallasta kertovat kohtaukset on tehty, mikäli sellaisesta asiasta voi kehua.

 

 

Tällainen aloitus, mutta seuraavaks jotain positiivisempaa 🙂

 

-Elina