Ahdistaa, ärsyttää, paha olla

Posted on

En tiedä mikä sana kuvaisi parhaiten tuntemaani tunnetta. Ahdistus ja ärsytys kaiketi osuvat kuta kuinkin oikean suuntaan, mutta eivät silti kuullosta korvaani tarpeeksi hyviltä. Nimittäin mua ________ (*tähän se puuttuva sana, parempaa vailla käytän sanoja: ahdistaa tai ärsyttää) kun en joistain asioista pysty puhumaan kenellekään, en oikeasti kenellekään. En edes täällä pysty purkamaan mietteitäni, jotka ahdistavat mua. Mulla on kurja fiilis tän asian takia useemmin kuin kerran viikossa, nyt on sellainen päivä. Ei auta hiukkaakaan, vaikka joku koittaiski maanitella mua kertomaan, ei toimi. Vaikka muista asioista pystyisinkin joten kuten puhumaan, tästä en sanaakaan. Tää asia selvästi vaivaa mun mieltäni aivan liikaa. Tää vie mun vähäisiä voimavarojani. Nyt vasta sain aikaiseksi, että edes kirjoitin asian tässä muodossa ylös.

Tiedän kyl et mua ahdistaa monikin asia, tällä hetkellä eniten ahdistusta aiheuttaa tää tietty juttu. Ahdistaa kun en tiedä miten voisin toimia asian kanssa. Tiedän, et aikaa myöden tääkin paisuu lumipallon lailla, mut jo täs kohdas tää tuntuu liian isolta purettavaksi. Tiedän, et tää vaan pahenee kun viivyttelen, mutten yksinkertaisesti osaa ratkaista tätä ongelmaa. Oon eksyksis tän asian kans.

 

 

Tavallaan jännä, kirjoittaessani tätä tekstiä yksi ystäväni linkkasi mulle yhden biisin. Mikäli kuuntelee sanat tarkasti, ymmärtää helposti kuinka totta ne ovat.

 

 

 

Ystäväni linkkaamaa biisiä kuunnellessani hairahduin tapani mukaan tutkimaan, mitä youtube tällä kerralla ehdottaisi seuraavaksi. Listan loppupuolelta löysin tämän kappaleen. Kyyneleitä en kyennyt estämään, ne vain tulivat. Liian syvälle upposivat myös tämän kappaleen sanat.

 

 

Ja selailu senku jatkuu.. Tästäkin biisistä liian suuri osa heijastaa mun ajatuksiani

 

 

 

Tiedän mun on paha olla. Mulla ei oo hajua mistä tää tällä kertaa tuli. Ajatukseni pyörivät tyystin kehää.

Tääl on muutamia ihmisiä, joita tiedän satuttavani pahasti, jos lähden.  Monet asiat ahdistavat mua. Pääni sisäinen elämä ajaa mut itsetuhoisten ajatusten piiriin. Vielä enemmän mua sattuu kun muistan, mitä yksi näistä ihmisistä mulle kerran sanoi, kun ajatukseni olivat erittäin synkkiä. Hän kertoi kuinka paljon häntä satuttaisin, jos lähtisin. Ystäväni sanat taisivat olla ensimmäinen asia, milloin vasta havahduin todellisuuteen: lähtöni satuttaisi joitakin ihmisiä. En ollut asiaa kummemmin tainnut ajatellut ennen ystäväni sanoja. Vaikka kaikkien näiden ihmisten kanssa en olekaan face to face tekemisissä kovin usein jos lainkaan, silti heidän välittämisensä alkaa pienen pienin askelin horjuttaa haluani tehdä se lopullinen päätös. Mua sattuu kun ajattelen itseni tappamista, varsinkin kun ajattelen näitä muutamia, joita satuttaisin pahiten. Kaikesta huolimatta liian herkästi mun ajatukset kääntyvät siihen viimeiseen tekoon.

En pysty ymmärtämään miksi ajattelen poislähtöä niin äärettömän paljon. Todella usein ajatusteni seikkaillessa rajan tuntumassa ja ylikin, pelkään suunnattoman paljon itseäni. Pelkään tosissani tekeväni itselleni jotain. Pelkään lähteväni täältä ”puoli vahingossa” ja näin järisyttäväni viattomien ihmisten maailmoja. Haluaisin, et mut lukittais, jonnekin paikkaan, jossa en vois satuttaa itseäni. Haluaisin paikkaan, jossa olisin turvassa itseltäni.

 

 

-Elina


2 thoughts on “Ahdistaa, ärsyttää, paha olla

  1. Tiedätkö Elina, meitä keillä on itsemurha ajatukset olleet pään sisällä, on paljon. Vuosia jatkunut masennus ja ahdistus ajaa ihmisen tosi syviin vesiin. Niistä pois pääsemiseksi tarvitsee avata sielunsa sopukat ja hakea apua. En nyt yritä lässyttää mitään kallinkutistajashaibea. Tarvitsee hyväksyä itse se tosiasia ettei pärjää ilman jeesiä. Mä kävelin kohti itsaria pari vuotta. Se oli hirveetä aikaa. Mä en tajunnut miten siitä helvetistä pääsee pois, mutta mä pääsin. Mä selvisin elossa ja mä aion selvitä jatkossakin.
    Mulla oli hyvä ystävä joka teki itsemurhan. Se oli uhkaillut, mutta sittemmin sai elämäänsä paremmalle tolalle, kunnes taas romahti, viimeistä kertaa. Se ei varmasti osannut kuvitella miten pysyvät jäljet se meihin kaikkiin jätti. Näin vuosikausia myöhemminkin mä yhä ajattelen häntä. Meni vuosia selvitä siitä surusta ja järkytyksestä. Viikko sitten yksi tuttu päätti päivänsä oman käden kautta. Taas mulla on pinnassa se kaikki suru ja ahdistus. Mä tiedän ettei se oo helppoa taistella pään sisällön kanssa mutta anna itselles mahdollisuus, hae apua! Sun läheiset ei halua sua menettää. Ne rakastaa sua. Tehdään tästä vuodesta tulevaisuuden eka vuosi, valoisan ja ihanan tulevaisuuden vuosi ❤️

    • Olen pahoillani läheistesi puolesta, voimia sinulle!

      Mulla ei ole mitään käsitystä miltä tuntuu menettää joku läheinen niin. Oikeastaan läheisen menettäminenkin on mulle vieras asia, sillä mummu (äidinäiti) ja vaari (isänisä) ovat olleen mulle läheisimmät jotka olen elämäni aikana menettänyt. Mummu nukkui pois 2010 ja vaari 2014. En siis ole menettänyt ketään todella läheistä koskaan, joten koko tunne on vieras, saati sitten miltä tuntuu, kun joku lähtee oman käden kautta. Koska tämä tunne on vieras, en osaa ajatella miltä läheisistäni voisi tuntua lähtöni jälkeen.

      Mulla kaikki tämä paska (mm. masennus, itsemurha ajautukset, exä) alkoivat syksyllä 2012, joten tämä on jatkunut jo yli 4 vuotta, pahimmat ajat alkoivat kaiketi kesällä 2013 ja ovat jatkuneet tähän asti. Mua ei haittaa vaikka viittaisitkin kallonkutistajaan, sillä: aloin käydä psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla hiihtoloman jälkeen (2013) aina kesälomaan asti (2-4 kertaa/kk). Lähetteellä pääsin Nuoriso psykiatriselle poliklinikalle, jossa olen käynyt kesäkuusta 2013 asti. Käyntejä on ollut tähän syksyyn saakka 4 kertaa/kk, hoitajan vaihduttua 2 kertaa/kk, toisin sanottuna olen käynyt siellä hyvin ahkerasti. Joten olen siis ollut oikeastaan koko ajan hoidon piirissä. Lääkkeet (tai yritykset löytää sopiva) mulla on ollut käytössä elokuusta 2013, enää en muista kuinka montaa eri lääkettä mulla on koitettu (viimesin ollu käytössä lokakuusta 2015). Vielä kerran: apua on haettu ja jossakin määrin myös saatu, joten sen osalta mun on vähän paha tehdä enempää.

      Onhan vointini nykyään (hieman) parempi kuin viruessani päiväosastolla (lokakuusta 2013 tammikuun loppuun 2014), mutta ihmeitäkään ei ole tapahtunut. Itsemurha ajatukset ovat jatkuneet (en tarkalleen muista mistä asti mutta) vuodesta 2013, niistä en ole päässyt eroon missään vaiheessa. Suhtautumiseni ja näkökulmani ovat toki muuttuneet ainakin jossain määrin alkutaipaleeseen nähden. Sillä nyt kun muistelen eräitä tapahtumia, joitakin hetkiä kun kerroin, että mua sattuu niin paljon, etten taida enää kestää, näen tilanteen erillaisesta näkökulmasta. Joinakin hetkinä todella olin se joka kaipasi kivuilleen huomiota, kaipasin että edes joku näkisi tilanteeni, sen etten voinut hyvin. Ehkäpä olinkin joskus se huomiota kerjäävä, mutta kuitenkin kaikki asiat olivat osa selviytymistaistelua, taistelua hengissä säilymisestä. Toki tämä kaipaus on minulla edelleen, en halua jäädä yksin, tapani huutaa apua on ehkä osittain huono, mutta toisinaan kuitenkin jaksan yrittää saada ääntäni kuuluviin. Alkutavalta katsellessani, koen puhuneeni omasta kuolemastani ”heppoisin perustein”. Tietysti tilanne oli silloin eri, silloin se oli pahin tuntemani kipu, josta halusin eroon. Nykyään määrittelen kivun eritavalla Silloin masennus ja kaikki siihen liittyvä oli mulle uutta.

      Elämää nähneenä silmäni ovat auenneet, nykyään näen useampia asioita eri silmin. Mm. vuosien myötä saamani kokemuksen, viestisi ja eräältä ystävältäni saamani tuen myötä ajattelutapani on alkanut muuttumaan. Ajatukseni itsemurhan suhteen ovat enemmän kallistuneet kielteisen päätöksen puolelle. Eli en enää niinkään halua tappaa itseäni, mutta pelkään itseäni ja ajatuksiani, pelkään tekeväni itsemurhan romahtaessani. Minun on vaikea sanoa olenko koskaan todella halunnut tappaa itseni, tietysti olen nähnyt sen ainoana vaihtoehtona päästä eroon tuskaisesta olosta. Mulla on edelleen vaikeuksia nähdä, että musta välitetään, ehkä en ole halunnut uskoa jonkun voivan välittää musta, sillä tuottaa vähemmän tuskaa ajatella, ettei musta välitetä kuin uskoa siihen ja joutua pettymään. Välittämisenkin saralla yritän saada itseni uskomaan, että olen tärkeä, että musta välitetään, mutta siinäkin etenemisnopeus ei päätä huimaavaa ole. Välittämiseen positiivisemmin suhtautumisessakin eräs ystäväni on suuressa roolissa. En ole varma miksi juuri tämän ystäväni voima on niin suuri, että olen alkanut muuttumaan, syytä en tiedä, mutta muutoksen näen. En tiedä miten yksi ihminen voi saada niin paljon aikaan, tiedä en, voin vain olla hänestä onnellinen, olenn erittäin onnellinen hänen saapumisesta elämääni.

      -Elina

      Ps. Ajatukseni pääsi karkaamaan, joten kaikkia sanottaviani en voikaan kirjoittaa.

      Pps. Kiitos viestistäsi 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

3 + 6 =