Anteeksi

Posted on

Mä en tiedä mikä mua vaivaa. En itsekään ymmärrä miksi ajattelen niin paljon itseni tappamista, en välttämättä edes tarvitse mitään syytä. Ajatukseni vainoavat mua. En pysty elämään, olen liian turtunut siihen tosi asiaan, etten koskaan parane, etten koskaan pääse eroon traumoistani. Ei mun ole mitään järkeä yrittää elää, en kuitenkaan saa elämisen arvoista elämää. Haluaisin vain niin paljon luovuttaa. Tiedän kyllä, ettei kukaan mun anna sitä tehdä, muttei kukaan kysynyt multa haluanko kärsiä loppuelämäni. Mua ahdistaa kamalasti, tuntuu kuin mua syötäs sisältä päin, jäljelle jää vain hauras kuori. Kunpa mun annettaisiin vaan mennä, en mä pysty elämään. Mulla ei oo voimia yrittää, mitä se edes auttaisi, en tule saamaan hyvää elämää. En tule pääsemään traumoista ja peloistani eroon. Menneisyyteni seuraa minua kaikkialle, menneisyys ei irroita otettaan minusta päinvastoin. Ahdistus, epätoivo ja pelko tukahduttavat minut, kuolen mutta silti elän. Hitaasti hiivun pois, lakkaan olemasta, elämästä, kuihdun pois. Kai sitten hidas kuolema on paras vaihtoehto, en mä muuta ansaitse. Mahdollisimman monta erittäin tuskallista tuntia, päivää, vuotta, vuosikymmentä. Yksinäinen elämä, kelan rahoilla, koska työelämää en kestä. Hyödytön, turha. Kuollut elävä, jonka ainoa ajatus on päästä pois, paikkaan parempaan. En pysty koskaan rakastamaan ketään, en pysty luottamaan, en pysty päästämään ketään lähelleni satuttamatta itseäni. Traumani ovat aivan liian tiukassa, olen niiden vanki. Kidun, kidun hetkestä toiseen. Kidun ajatellen vain hetkeä jolloin pääsen pois.

En pysty purkamaan pahaa oloani, en pysty puhumaan enää kenellekään, en kenellekään, en vain pysty. En pysty käsittelemään traumojani, pelkojani, haluani päästä pois. En vain pysty. En kykene edes näyttämään todellisia tunteitani, en pysty kertomaan kenellekään kuinka pahalta musta oikeasti tuntuu. Aina kun yritän pakokauhu iskee kovemmin ja lopulta sulkeudun tiukemmin kuoreeni. En pysty sanomaan kenellekään kuinka kovasti toivoisin pääseväni pois, etten jaksa elää, tämä elämä vie minulta hengen. Elämä on liian raskasta näin heikolle. En pysty hengittämään, en jaksa. Tiedän kyllä, että paraneminen vie kauan aikaa, muttei kolmessa vuodessa ole tapahtunut edistystä vain paljon toinen toistaan pahempia asioita, asioita joita kenenkään ei kuuluisi kokea.

Tiedän tämän tulevan kaikille järkytyksenä, ”munhan piti olla niin hyvässä kunnossa, parempaan päin, näytin voivan jo paljon paremmin”. Kaikki tiedävät, että pystyn peittämään asioita, totuus on se etten itsekään tiedä kuinka helppoa totuuden piilottaminen on, kuinka paljon helpompaa kuin tuskan kestäminen, totuuden paljastaminen. Monesti haluaisin todella kovasti näyttää totuuden, sen kuinka huonossa jamassa olen, mutta en kertakaikkiaan pysty siihen, mulla ei oo tarpeeksi voimia. Olen niin pahoillani, etten ole tarpeaksi vahva tähän, olen aivan liian heikko elämään. Anteeksi, että petän teidät, jotka jaksoitte uskoa minuun, se oli ajan haaskausta.

Kyllä, pelkään kuolla, pelkään itseäni, sitä milloin vajoan tarpeeksi syvälle, että teen tästä lopun. Pelkään ihmisten reaktioita, mutta kaikesta huolimatta en halua mitään niin kovasti kuin kuolla. Pois pääseminen on realistinen toive, se tulee vielä toteutumaan. Vielä joskus tulee se oikea hetki, oikea paikka ja tapa. Vielä joskus. Kunpa vain jaksaisin odottaa niin kauan.

 

-Elina


8 thoughts on “Anteeksi

  1. Eikö tässä maailmassa ole todella mitään elämisen arvoista? Mennyttä et voi muuttaa mutta tulevaisuuteen voit vaikuttaa. Ja jos haluat eheytyä niin on uskallettava puhua omasta olosta. Puhu, kirjoita, piirrä.. mitä vain saadaksesi pahaa oloa pois.
    Halaus .

    • Mulla on jatkunut tämä masennus jo 3,5 vuotta, koko aika on ollut enemmän vähemmän tuskaista. Mulla ei oo ollu oikeestaan minkäänlaista halua elää, itsetuhoiset- ja itsemurha-ajatukset ovat seuranneet mua koko matkan, viiltelyä 2vuotta (nyt vuoden ollut kuivilla, vaikka monesti on tuntunut enemmän kuin tosi pahalta, enkä tiedä miten ihmeessä olen selvinnyt retkahtamatta). 3-6 kertaa kuukaudessa on hetkiä, jolloin tuntuu aivan kamalalta, tuntuu että kuolen juuri sillä sekuntilla, ettei minulla ole minkäänlaista tulevaisuutta, että kaikki romahtaa nyt lopullisesti.
      Saattaa olla omaa ujouttani ja vaikeuttani käsitellä asioita, mutta syytteen voisin silti nostaa ”heitteille jätöstä”, ettei kukaan polilla ole kahden vuoden aikana osoittanut minkäänlaista suutaa, että mun tarvis oikeasti käsitellä traumani perusteellisesti, koska myöhemmästä elämästäni tulisi vaikeampaa, jos en käsittele traumojani. Kukaan ”niin pätevistä” lääkäreistä (arviolta 5-8 kpl hoitanu mua ko. aikana, ovat kaikki täysin tietoisia menneisyydestäni) ja terapeuteista (3kpl) ei ole osoittanut mitenkään, että hän/he uskoisivat mun todella puhuvan totta järkyttävistä traumoistani. Nyt kun itse heräsin asiaan (kiitos lähinnä terveystiedon tuntien), olen järkyttynyt tosiasiasta, etteivät ammattilaiset polilla usko mun täysin totuutta olevaa kertomustani. Ei tälläista voi keksiä omasta päästään, en helvetissä minä ainakaan. Tää on totisinta totta ja loukkaannun enemmän kuin syvästi, jos ja kun joku ei usko totta.

      Mulla ei ole ollut moneen vuoteen mitään syytä elää. Ainoa tulevaisuuteen liittyvä suunnitelmani on lukion läpäiseminen 5 vuodessa (inan alle puolet jäljellä). Kuinka ärsyttävää ja ahdistavaa on kun kaikki koko ajan kyselevät kirjoituksista, ja muista abivuoden jutuista, seuraavasta opiskelupaikasta ja tulevasta ammatista. Anteeks ny mut mulla ei oo mitään käsitystä mikä olisi mieleinen ammatti, saati missä siihen voi opiskella. Kuinka vaikeaa ihmiset.

      No tulipas romaani, olis varmaan pitäny samantien tehä postaus, ehkä kopsaan tän viel sellaseks. En tiedä vastasinko ollenkaan sulle Sanna, mut yritin kuitenkin jotain sinne päin..

      -Elina

  2. Kiitos kun vastasit 🙂
    Entäs vanhempasi? Taistelevatko he kanssasi että löytäisit apua? Pystytkö heille puhumaan? Kuulostaa kieltämättä kyllä aika toivottomalta työskentely tuollaisten terapeuttien kanssa :/

    • Mun isää ei mun tilanteeni vois vähempää kiinnostaa, ei oo osallistunu hoitokokouksiin tai lääkärikäynteihin, ovat ajan haaskausta hänen mielestään. Äidille isä on sanonut näin (joskus kun olin pieni): mieluummin hän (siis isäni) menee hirteen kuin kallonkutistajalle. Tuosta ei jää mitään epäselvyyksiä. Äitini sentään yrittää sen vähän mitä hän voi tehdä. Kotona mun on kaikista vaikeinta puhua. Ajatukseni, etten halua huolestuttaa äitiäni yms. tarkoittaa täysin hyvää, vaikka tiedän sen menevän pieleen. Se että mun on vaikeaa ilmaista tunteita ja ajatuksia (kotona), johtuu käytännössä kokonaan puhumattomuuden kulttuurista, joka on mun perheessä vahvana, kiitos isän suvun.

      Olen siis julkisella puolella hoidossa, yksityistä mietittiin yhdessä kohdassa, mutta se tyssäsi rahavaikeuksiin.

      -Elina

  3. Ehkä vanhempasi tarvitsisivat herätyksen siitä mikä tilanteesi oikeasti on. Ehkä isäsi kuitenkin tekisi vuoksesi mitä vain jos vain tietäisi millä tolalla asiat todella ovat. Mitä sinulla on menetettävääkään. Tarvitset jonkun tukea ettei tarvitse yksin tarpoa.
    Nyt hyvää yötä 🙂

    • Voi ja varmasti kuullostaakin julmalta, mutta on täysin totta. Haluavatko ihmiset tätäkään tosi asiaa, en voi sille mitään jos totuus on liian karu.

      -Elina

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

+ 19 = 21