Kyynel tuli silmänurkkaan

Posted on

Etsin erästä tekstiä tietokoneen tiedostoista. En löytänyt sitä, mutta löysin jotain muuta. Löysin tämän seuraavan. Luin tämän läpi. En voinut välttyä kyyneliltä, jotka pyrkivät esiin.

 

 

Tämä on eräästä blogista. Teksti kosketti minua, joten kopioin sen muistiin. Loppuun lisäsin omat sanani. Ensimmäinen on aikaisemmin kirjoitettu, mutta jälkimmäinen on tämän hetken ajatuksia.

 

”Mä menin Hänen luokseen. Esitin, että kaikki on hyvin. 
Hän sanoi:

”Rakas, mä tiedän, että sä et voi hyvin. Kerro mulle, mikä sulla on. Mä haluun auttaa ja pitää sua hyvänä.”

Kyynel, toinen kyynel ja vielä kolmaskin.
tiesit. lohdutit. kuuntelit. autoit.
Enkeli, jolla ei vaan ole siipiä.
Mun pelastaja.”

Mä olin suunnitellut, että mä otan yliannostuksen.
En välittänyt tai ajatellut muuta.
Vain sitä, että käyn sanomassa Hänelle”heippa, oot tärkee” ja lähden.

Pistin pääni Hänen syliin. Hän silitti mua ja kertoi samalla päivästään.
Välillä Hän hymyili mulle sitä maailman suloisinta hymyä, joka on ihan parasta.

Lopulta mä kerroin, että mua ahdistaa ihan älyttömästi.
Mä kerroin, että olin tehnyt maailman typerimmän suunnitelman.

”Älä tee sitä Kulta pieni, sulla ei ole mitään syytä tehdä sitä. olen tässä. Suojelen sua”

Mä olen onnellinen Hänestä. Siitä, että mulla on kerrankin Hänen kaltaisensa mun vieressä. Tätä mä olen kaivannut. En mä kadu enää, että päästin Hänet lähelle.

MULLA EI OO EIKÄ TAIDAKAAN TULLA KETÄÄN HÄNENLAISTAAN.  HALUISIN VAAN ET TÄÄL OLIS JOKU JOKA TULIS MUN LUO, OTTAIS KIINNI RAKASTAVAAN HALAUKSEEN JA SANOIS: ”RAKAS, MÄ NÄEN ETTEI SULLA OO KAIKKI OKEI. MÄ TODELLA HALUAN RAKASTAA SUA. HALUAN PITÄÄ SUSTA HUOLTA JA HALUUN ET SÄ ELÄT MUN KANSSANI, ETKÄ JÄTÄ MUA (AINAKAAN KUOLEMAN TAKII..). SINÄ OLET MINULLE TODELLA TÄRKEÄ JA ENKÄ HALUA ET SULLE TAPAHTUU MITÄÄN PAHAA.  JA KUULE SÄ VOIT PUHUU MULLE MITÄ VAAN, LUOTTAMUKSELLA. KERRO MULLE KAIKKI MIKÄ PAINAA SUN MIELTÄS. KERRO VAIKKA SIITÄ ’HULLUSTA KISSASTA’ JOKA NAARMUTTAA SUN KÄSIVARTESI….”

En enää tiedä mitä sanoa. Aiemmin mietin, et kyllä mäkin löydän aikanaan jostain sen oikean. Enää en usko, en ole enää hetkeen uskonut. Hiljaa salaisissa haaveissani toivon parantuvani, pystyväni päästämään sen oikean mun lähelle, tarpeeksi lähelle, että voisin elää hänen kanssaan, perustaa perheen ja nauttia elämästä. Mutta masennus on taitanut kaataa mut maahan, lyönyt päin kasvoja. Repinyt viimeisetkin uskon rippeet ja jättänyt yksin pimeään tyrmään. En koe osaavani auttaa itseäni. Tuntuu, et tarvitsen jonkun joka olisi mulle tukena ja kantais mut takaisin valoon. Auttaisi parantumaan. Antaisi voimaa voittaa tän sodan. Antaisi tavallaan mulle uuden elämän.  Mutta ei.

Surullisin tunnelmin jatkan äikän portfolion tekemistä. Ajattelin senkin tänne kopioida, jotta joku halukas voisi sen lukea.

-Elina


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

+ 80 = 81