Perjantai 16.2., lisäks yo-kirjoituksista pari sanaa

Posted on

Tässä siis perjantai-illan 16.02.2018. ajatuksiani, kaksi viimeistä kappaletta skriivasin äsken. En silloin jaksanut julkaista, kun olin niin uuvuksissa, myöhemmin taisin unohtaa. Mutta siis vieläkin olen elävien kirjoissa, vaikken ole sanaakaan kirjoittanut ikuisuuteen.

 

Olen aina tykännyt katsella luonto-ohjelmia ja rikosten tutkimisohjelmia (poliisisarjoja yms.). Listaani olen viime vuosina lisännyt myös National geographic:ltä tulevan lentoturmatutkinnan. Mielestäni on mielenkiintoista seurata miten onnettomuuksia tutkitaan ja mitkä seikat ovat johtaneet turmaan. Jokin aika sitten tällaisessa jaksossa tutkittiin miksi eräs kone törmäsi vuorenrinteeseen. Tutkijat ihmettelivät mikä saattoikaan johtaa kaikkien koneessa olleiden menehtymiseen about keskellä kirkasta päivää. Tuntui kuin kone olisi tuhoutunut ilman minkäänlaista syytä. Tietenkin syy selvisi, kun tutkittiin lentäjien taustat paremmin: perämiehellä oli pahoja psyykkisiä ongelmia, joista hän ei kenellekään kertonut, vaikka useat lääkärit häntä kehoittivat jäämään sairaslomalle.

 

Mustat laatikot kertoivat koneen olleen täysin kunnossa. Kapteenin poistuttua ohjaamosta vessaan, (ovi ohjaamoon piti lukita), oli perämies kylmän rauhallisesti asettanut koneen korkeuden, nopeuden yms. muut säädöt haluamallaan tavalla, jotta kone törmäisi vuoreen. Kun kapteeni tuli wc:stä, hän tietenkin yritti päästä takaisin ohjaamoon, muttei perämies tehnyt elettäkään. Hän tiesi tismalleen mitä teki. Vaikka kapteeni kuinka huusi ja yritti tehdä kaikkensa, hän ei onnistunut. Seikka joka hätkähdytti tutkijoita vielä enemmän, oli se että samana päivänä edellisellä lennolla kapteeni oli myöskin poistunut ohjaamosta. Sillä välin perämies oli hetkeksi asettanut koneen säädöt haluamikseen. Perämies oli suorittanut kenraaliharjoituksen, ilman että kukaan tiesi asiasta yhtään mitään. Perämies oli näyttänyt kaikille olevansa kunnossa, vaikka todellisuudessa olikin pahassa syöksykierteessä.

 

Mieleeni painautui tiukasti se millaiseksi perämies kuvattiin, hänen asettaessaan säädöt ja odottaessaan törmäystä, ilmekään ei värähtänyt hänen kasvoillaan. Hän ei edes katsonut ovelle kapteenin pyrkiessä sisälle, hän oli kuin mitään ei olisi tapahtunut kuin tilanne olisi ollut täysin normaali.

 

Tunnen oloni juuri sellaiseksi, kuin perämies minulle näyttäytyi. Aivan kuin näkisin itseni samankaltaisessa tilanteessa. Tai kuin olisin ollut siellä ohjaamossa sen miehen kanssa, nähnyt kaiken mitä hän teki, mutten estäisi häntä mitenkään, vaikka tiedän että voisin. Oloni tuntuu siltä kuin olisin turtunut. Siltä kuinka esim. olisin aivan jäässä, muttei se kiinnostaisi minua, en tuntisi kylmää kuin en olisi siinä tilanteessa lainkaan. Pystyn liian helposti näkemään tilanteen jossa toimin tyynesti suunnitelmani mukaan, tietäen, ettei kohta olisi enää mitään. Kohta en taipuisi kaksinkerroin psyykkisestä kivusta, eivätkä ahdistavat asiat ja ajatukset ajaisi minua hulluuden partaalle. Minulla ei olisi vaikeaa menneisyyttä, enkä jäisi tulevaisuuden osalta tyhjän päälle. Tietäisin kaikkien syyttävän itseään, kun eivät nähneet varoitusmerkkejä, kun he eivät ottaneet minua tosissaan. Silpoisin monta ihmistä, ollen täysin tietoinen asiasta. Mutten välittäisi siitäkään, sekään ei tuntuisi miltään.

 

Tiedän, että tälläkin hetkellä tapan itseäni hitaasti mutta varmasti. Pala palalta tuhoan peruuttamattomasti ennen niin kaunista ja ehyttä kokonaisuutta.

 

Käsi liikahtaa äkisti kaulalleni, salamannopeasti sormet tarrautuvat kiinni. Ote hellittää kuitenkin nopeasti. Kynnet raapivat ihoani, jäljelle jää vain punertavia viivoja, jotka hehkuvat hetken. Hyökyaalto kasvattaa korkeuttaan syöksyessään kohti rantaa. Nyt käsi sormineen tahtoo kiertyä puukon kahvan ympäri. Kohottaa teräaseen ja ruokkia sitä valkoisten viirujen peittämällä iholla. Antaa ahdistuksen purkautua ulos lukuisista verenpunaisista viilloista. Vielä kerran peitellä pienen matkan uuvuttaneen tytön untenmaille ja kuiskata: ”Nuku rauhassa, nyt kaikki on oikeasti hyvin.”

 

 

 

*********************

 

 

En tiedä miksen jaksanut julkaista tätä aiemmin, mutta pare myöhään ku ei milloinkaan..  Äsken kun tekstinpätkän luin huomasin helposti kuinka sekaisin taas olinkaan. Olin jälleen omassa maailmassani, jossa minua ei kukaan satuta. Olen sekaisin ja sairas. Olen väsynyt ja stressaantunut. Olen suorastaan uuvuksissa, mutta kaipa tämä tästä hieman helpottuu kun pääsen eroon kirjoituksista. Tai näinhän aina sanon, vaikka kaikki sen tietävät, ettei se noin mene. Stressivuori kasaantuu aina vain korkeammaksi ja korkeammaksi. Jossain vaiheessa en enää jaksa ja romahdan vähintään päiväksi tai pariksi. Tänään (26.2.) olen viimeksi miettinyt, että kuinkahan kauan enää jaksan jaloillani keikkua. Vähän väliä olo tuppaa menemään huonolle tolalle. Lisäksi väsymys on juttu (unen tarve älytön), eikä kirjoituksiin lukemisesta tietoakaan, kun motivaatio miinus biljoona.

 

Viimeinen tuomiopäiväni on 16.3. Ylipäätään koko viikko 11 on mulle yhtä tuomiopäivää, koska maanantaina 12.3. on äikän esseekoe, keskiviikkona 14.3. terveystieto ja perjantaina 16.3. enkku. Kolme yo-koetta samalla viikolla, jippiii en malta oottaa.. Normistihan kirjoitukset kestävät max 6h/ koe, mutta olen tavallaan onnellisessa asemassa keskivaikean lukihäiriöni kanssa, minkä vuoksi saan jokaiseen kokeeseen 2h:n lisäajan. Äikästähän olikin jo tekstitaidon koe ja tuo kaksi tuntia todella pelastaa persukseni äikän kohdalla. Enkussa tuskin asiasta hyödyn, kun en jaksa olla kuuttakaan tuntia, mutta terveystiedossa taas ehkä jaksan olla lisäajan puolelle.

 

 

-Elina


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

93 − 85 =