Sekavia ajatuksia +savusauna

Posted on

 

Kasvot. Yhdet tietyt kasvot ovat tänään (la 10.9) piirtyneet silmieni eteen useammin kuin laki sallii, luvattoman monta kertaa. Olipa puheenaihe tms. ollut lähes mikä tahansa, kipeät ja vähän vähemmän kipeät muistot nousivat mieleeni. En jaksa muistella. En halua muistaa. Joku tai jokin pakottaa minut muistamaan vasten tahtoani, aivan kuin silloin… Mielialani synkkenee entisestään.

Yritin päivän aikana lukemattomia kertoja saada ajatukseni muualle, mutta muistikuvat iskeytyivät kasvojani vasten aina vain uudelleen ja uudelleen, palaten bumerangin lailla kerta toisensa jälkeen. Oloni oli samantyylinen kuin olisin ollut veden alla ja yrittänyt nousta pintaan kohti valoa, pakoon pohjalla vaanivaa pimeyttä. En vain päässyt hitustakaan etenemään, sillä pakoni esti jalkaani sidottu ketju, ketjun toisessa päässä oli erittäin raskas paino. Samalla tavalla yritin pääni sisällä paeta tuskaa tuottavia muistoja, mutten päässyt pakoon, vaikka mitä tein. Itsetuhoisuuteni heräsi jälleen ehdottelemaan pakovaihtoehtoja. En haluaisi sortua terään, olenhan sinnitellyt kuivilla jo 1,5 vuotta! Houkutus tosin kasvaa välillä suureksi, tietäessäni kuinka nopeasti oloni helpottuisi. Viillellessäni kaiketi koen jotain samantapaista kuin tupakoitsijat (en mitenkään ole asiantuntija, on lukuisia vaikeammin vältettäviä keinoja saada jyskyttävä migreeni kuin tapakoiminen).
Istuin mökillämme savusaunan terassilla, mua ei tippaakaan kiinnostanut lähteä sisälle nukkumaan. En jaksanut. Tumman tähtitaivaan alla, vienon syystuulen puhaltaessa istuin yksin kahden tallilyhdyn valossa. Hiljaa istuin yksinäisyydessä. Synkkä pimeys ympäröi minut heti parin metrin päässä kynttilöiden valokehän ulkopuolella. En muista olenko aina (hieman?) pelännyt pimeää. Nykyään pimeys useimmiten lähinnä jännittää, varsinainen pelko iskee vasta kun olen sille alttiissa mielentilassa. Vaikka järjenääneni sanoisi olevan hyvin epätodennäköistä, että pimeys peittäisi näkyvistäni, jotakin jota minun todella olisi syytä pelätä, pelokkaana sellaista on vaikea kuunnella. Niin kuin useat muut en sinällään pelkää itse pimeää vaan sitä mitä siellä saattaa olla. Oloani ei helpota yhtään omistamani vilkas mielikuvitus, eikä liioin viime vuosina selvästi pahentunut herkkyyteni säikähtää (osaatte varmasti laskea 1+2=exäni). Yhtäkkiset liikkeet, odottamattomat tilanteet (esim. kissa hyppää pöydälle, joku yllättäen alkaa hiljaisuuden jälkeen puhumaan) jne., vaikka kukaan ei tahallaan yrittäisikään säikäyttää minua saatan silti säpsähtää, ”hypätä puolimetriä” tai saada ”sydärin”. Inhoan suunnattomasti, että minut säikäytetään tahallaan, pelottelu vain voimistaa säikkyyttäni.
Lopulta keskiyöllä lähdin saunalta (noin kaksi tuntia muita myöhemmin), ei sillä etteivätkö löyly ja lämpöä olisivat piisanneet, mutta maanantain ankeaa aikaista herätystä ei voi estää lähestymästä.
Oloni ei millään ota rauhoittuakseen. Minua ei pahemmin väsytä, ajatukseni pyörivät kehää, filmi väläyttelee silmieni eteen kuvia, jotka eivät todellakaan helpota oloani mitenkään. Katin kontit, oloni muuttuu aina vain levottomammaksi. Juoksen ympäri ovettomassa ja ikkunattomassa huoneessa, pakokauhuni kerää voimia kasvaen suuremmaksi ja suuremmaksi. Ajatuksissani sydämeni lyöntien tahti kiihtyy, pälyilen ympärilleni säikkynä kuin saalistajaa pakeneva vain voi. Pimeys lähestyy hivuttautuen vain lähemmäksi ja lähemmäksi vieden hengitystilaani. Hengitykseni kiihtyy. Toivon pääseväni pakoon, piiloon turvalliseen paikkaan, josta ajatukseni eivät minua löydä, mutta se on turhaa, toivon menetin sinä päivänä kun päästin sen paskiaisen elämääni.

Isku toisensa jälkeen terä uppoaa syvälle kehooni, elämä ei vain suostu pakenemaan riutuvasta ruumiistani. Vasten kaikkia luonnonlakeja jään henkiin, tuskissani kituvana, säälittävänä räpiköijänä, mutta silti elossa. Miksen voi vain kuolla, mikä on se näkymätön voima, joka ei anna elämän henkäyksen otteen irrota minusta? Pimeys ympäröi minut..

 

 

-Elina


One thought on “Sekavia ajatuksia +savusauna

  1. Terve!

    Kerkeän taas kirjoitella, joten tässä ajatuksiani edellisestä kommentistasi, ja lisäksi näistä kahdesta viimeisimmästä päivityksestäsi.

    Ehkäpä aloitan siitä, mistä varmaan kaikkein eniten olet tässä kirjoittanut, yleisestä pahasta olosta ja itsetuhoisista ajatuksista.

    Ajatuksesi näyttävät aika pitkälti pyörivän kehää sinua itseäsi vahingoittavien ajatusten, itsesyytösten ja juurikin sen mainitsemasi katastrofoinnin kanssa. Varmasti kyseessä on paljolti opittu tapa, kun sanot, että itsetuhoiset ajatukset voivat lähteä melkein mistä vaan liikkeelle. Itsetuhoiset ajatukset eivät myöskään tunnu olevan välttämättä niin kauhean paljoa pintaa syvemmälle juurtuneita: Jos olen oikein käsittänyt, on myös paljon hetkiä, jolloin et niitä koe, vaan positiiviset tunteet ovat etusijalla, kuten vaikkapa varmaan sinne savusaunaan lähtöhetkellä. Olet myös maininnut, että kiinnostusta jaksaa riittää harrastuksiin (partio). Uskoisin, että koet paljon positiivista, vaikka negatiivisten ajatusten ketju voikin helposti lähteä liikkeelle, ja olet varmaan tullut aika herkäksi havaitsemaan (oppinut) huomaamaan asioita, jotka laukaisevat sen ja ylläpitävät sitä. Ehkäpä itsekin huomaat kun mielessäsi lähtee ketju liikkeelle, katastrofoiden ja vieden ajatukset milloin minkäkinlaisiin negatiivisia tunteita herättäviin asioihin.

    Itsesyytöksistä olen huomaavinani tietynlaista ristiriitaa -tarkemmin sellaista, että vaikka lateletkin itsellesi listan kaikkea, mitä negatiivista vaan voikaan nähdä, jos asiaa haluaa kurjasti tarkastella, niin mielestäni et kyllä tosissasi tarkoita lähellekään kaikkea. Perustelen tätä pian, mutta haluan todeta, että tämä jos mikä ylläpitää sitä, että opit ajattelemaan itsestäsi ikävästi. Vähitellen, kun kertaat tuon kaiken (sosiaalisiin suhteisiin liittyvän) itseä vahingoittavasta näkökulmasta katsotun läpi, asia alkaa totetuttaa itseään. Ehkäpä alat uskoa entistä enemmän (kiinnität huomioita seikkoihin, jotka tukevat näitä väitteitä) näihin epätotuuksiin tai sitten muuten vaan kiinnität näiden itseä tuhoavien ajatusten voimalla ajatuksesi omaan itseesi ja murheisiin, mutta lopputuloksena on se, että opit jatkuvasti vahvistamaan näitä ajatuksia, kuten ”Et sä kelpaa”, ”miksi kukaan ottaisi” ja niin edelleen.

    Perusteluita ristiriidalle, että en usko sinun tarkoittavan täysin, mitä sanot: Ensinnäkin, kuten juuri edellisessä mainitsin, paljon lienee kyseessä itseä toteuttavat ennusteet, jotka ovat epätosia, ja joita sanelet pitkälti pitääksesi yllä vanhoja ajatuksiasi, koska olisi pelottavaa ja vaikeaa pyrkiä ajattelemaan kauniisti itsestään (se retorisesti mainitsemani hyppy tuntemattomaan, vaikken uskokaan, että kyseinen lausahdus kuvaakaan muutosta: Oikeampi olisi ehkä vaikeus antaa sen asian todistua, että kaipaat ja pystyt turvallisiin ihmissuhteisiin.)

    Toisaalta jatkuvasti puhut kaipaavasi seuraa, joko romanttisessa mielessä ja muuten vaan, ja sitä kautta uskon, että odotat ihmissuhteilta, että nämä epätodet, sinun itsellesi opettamat itsesyytökset, tulisivat osoitetuiksi vääriksi.

    Edelliseen kommenttiisi viitaten, vaikken tiedäkään mikä on tilanne ja motiivit, että mainitsemaasi vientiä olisi, luulen, että osa epäilyksistäsi toisten ihmisten motiivien suhteen johtuu siitä, että jollakin tasolla uskot niihin epätotuuksiin, joita olet itse itsellesi kertonut. Vaikka en voikaan tietää tilanteesta tämän enempää, niin luulen siis, että saatat nähdä nämä henkilöt vähän liian mustien lasien läpi.

    Ja samaan kommenttiin toista kertaa viittaan, kun otan kantaa kirjoittamiisi henkilöihin sinussa eri tilanteissa. Minä en ehkä käyttäisi tuollaista termiä, vaan ottaisin huomioon, että erilaisissa tilanteissa ihmisellä on luonnollisestikin erilaisia rooleja. Sosiaalisten roolien lisäksi tietysti myös mielialat, fysiologinen tila ja monet muut seikat vaikuttavat siihen, miltä maailma milloinkin näyttää. Ei ole esimerkiksi ihme, jos se näyttää ahdistavalta itsesyytösten keskellä, mutta toisaalta tunnet olevasi mielelläsi lähdössä saunomaan tai partioon (sivuhuomautuksena, ei huonompi harrastus; pitäisiköhän itsekin aloittaa uudelleen näin muutaman vuoden tauon jälkeen).

    Säikähdysten pelkäämisestä vielä piti sanoa, vaikka jokainen toki on jossain määrin säikähdysherkkä, on suuria eroja reaktiivisuudessa ihmisten välillä. Lisäksi sen myötä, mitä oppii pelkäämään, ja minkä havaitsee turvalliseksi, pelkoreaktiot muuttuvat jatkuvasti.

    Tulipa pitkä teksti, vaikka pitikin ihan lyhyesti kirjoittaa. Minä en näemmä osaa lyhyesti sitä kuuluisaa virttä kirjoittaa, mutta olihan tätä asiaakin. Todettakoon, jos on jäänyt epäselväksi, että uskon vahvasti, että muutos on mahdollinen ja realistinen. Se vaatinee omien ajatuskulkujen ymmärtämistä, mutta kohtuullisella vaivalla ne ovat löydettävissä. Uskon, että tulet löytämään turvallisia ihmissuhteita, ja itsetuhoiset ajatuksesi tulevat vähenemään sekä niiden myötä että muutenkin oppimalla parempia tapoja kohdella ja nähdä itsensä.

    Jatka toki kirjoittelua; on mukavaa vastailla, ja tietenkin mikä tärkeintä, olet olemassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

4 + 1 =