Elämän minimaalisia ilon hetkiä

Posted on

Katselin veljen kanssa äsken kirjastosta lainaamani elokuvan The Gray ~ Suden Hetki. Lentokone putoaa keskelle Alaskan hyistä erämaata. Koneen matkustajina oli pohjois-Alaskassa öljynporauksen parissa työskenteleviä ihmisiä, vain pieni joukko selviää turmasta. Elokuvassa kerrotaan kuinka nämä miehet yrittävät epätoivoisesti päästä kotiin, ja aivan heidän kintereillään ovat niin äärimmäiset sääolot sekä verenhimoinen susilauma.  Okei ttakakansitekstistä ja tosta mun kuvailusta tulee ainaki mulle mieleen et toi olis oikeesti joku loistava selviytymistarina, mutta sitä se ei ainakaan mun mielestä oo, odotin enemmän. Mutta tunnetustihan mielipiteistä on turha kiistellä.

No leffan jälkeen jäin viel veljen kans katteleen Foxilta eläinkunnan massakuolemista kertovaa dokumenttia. Hiljaiseks veti ainakin mut. Pakostakin tulee mieleen kuinka paljon paremmin asiat ihmisillä oli esim. 200 vuotta sitten, verrattuna nyky hetkeen: ihmiskunta tappaa itse itsensä sukupuuttoon tajuamatta edes mitä tekee. En ymmärrä mikseivät ihmiset voi herätä huomaamaan että lähestymme tuhoa jokaikinen sekunti.

Nuo eivät olleet vielä postaukseni syy, vaan tämä:  vähän ennen yhtä kapusimme yläkertaan. Koska ikkunat olivat auki kuulimme kuinka läheisestä talosta peräisin oleva harmaavalkoinen kolli mourusi serenaadia pihallamme. Kyseinen kolli on ärsyttänyt meitä viimeksi about yli neljä vuotta sitten. Arvailujen perusteella juuri se halmaavalkoinen kissa laittoi meidän Kuningattaremme neljästi paksuksi ja muutenkin ruikki eri paikkoihin pitkin pihaa. Ymmärrätte siis varmasti lievän ärtymykseni. No yhtäkkiä kekkasin, että voisimme jälleen toivottaa kayin terveMENNEEKSI ja häätää sen pihaltamme. Yleensähän tähän aikaan kaikki ovat nukkumassa, eikä kenenkään pitäisi olla keskeyttämässä kollin laulua. Väärin meni. Teimme kaksois hyökkäyksen molemmista ulko-ovista, taisi kisu saada sätkyn. Ajoimme kissaa vielä hetken, yritimme osoittaa sille ettei se ollut missään suhteessa tervetullut. Juoksin avojaloin hiukset ja yöpaita hulmuten pienen heinittyneen metsätienpätkämme, minulle ei tullut pieneen mieleenikään varoa käpyjä tai kiviä yms. Yleensä olen ollut sellaisista tarkka, ainakin joskus pari vuotta sitten. Se oli vain niin mahtavaa juosta lähes täysikuun loisteessa pitkin pihaa kesäyönä yhden aikaan. Ulkona oli aivan ihana: tyyntä, valoisaa, hiljaista, raikasta.. Nautin siitä pienestä ehkä kolmen minuuttin irtiotosta. Sellaista elämän kuuluisi olla, edes välillä.  Okei tuon hienon hetken muistoa latistaa hieman se että löysin jalkaani pitkin ryömineen pienen pienen punkin. Hyi. En pidä punkeista tippaakaan, joudeun näet yhtenään irroittamaan niitä kissoistani. Inhottaakin että se olisi imenyt minusta verta ja kasvanut sellaiseksi 0,5-1, 0 cmentin kokoiseksi. Parhaassa tapausessa se olisi kantanut jotain vaarallista saurautta ja olisi tartuttanut sen minuun. Okei joo mahdollisuus olisi ollut aika pieni varsinkin sen vuoksi, että olen pari vuotta sitten rokottautunut punkkeja vastaan.

 

Okei ja nyt voisin jättää tämän inhottavan puheenaiheen ja ruveta nukkumaan. Mutta nyt te rakkaat lukijani saitte piiiitkästä aikaa kuulla minun kirjoittavan edes pienestä ilon hetkestäni. <3  Hyvää yötä 🙂

ZZZzzz…

 

– Elina

 

Ps. Parhaat hetket (samoin kuin pahimmatkin) syntyvät hetken mielijohteesta. Niiden erona on se että parhaita hetkiä ehtii ajatella muutamia sekunteja, mutta kamalimmat tapahtuvat kuin sokaistuneina, huomaamme vasta jälkeenpäin mitä olimmekaan menneet tekemään.   Mutta juuri niin kuin ”kaikki suuret” opettavat: pitää elää hetkessä ja nauttia täysillä.  Joten teoteuttakaa ainakin kerran kuussa joku hetken mielijohteenne. Ja muistakaa parhaita asioita ei saa rahalla (ystävyyttä, onnea, kissan silkin pehmeää tyytyväistä ja rakkautta osoittavaa kehräystä..), mutta toiseksi parhaita voi jo saadakin, pikku rahalla! xD


Positiivisuus postaus osa 2. torstai

Posted on

En saa aikaan läheskään mitään niin hyvää kun eilen, mutta kun lukijani minut tähän haastoi aion vastata haasteeseen niillä voimilla mitä mulla on nyt. Jos jaksan kirjoittaa vielä vähemmän positiivisen postauksen kirjoitan sen.

Mutta nyt postauksen aiheeseen. Eilen ku sanoin tietäväni mistä kirjoitan niin en kohtalon oikun vuoksi voi kirjoittaa, koska sitä ei tapahtunutkaan.

Menin tänään koulun jälkeen kaupunkiin ja siellä ostin pari juttua ennen kuin menin terapeuttini Maijun luokse. Maijun jälkeen eilisessä postauksessa kertomani äitini siskon mies haki minut heille. Minun oli tarkoitus mennä pitämään seuraa yli 80-vuotiaalle Ainolle (omasta tahdostani/halustani/ehdotuksestani(!!!)). Mutten sitten päässytkään sinne.. ensi kerralla. Harmittaa vaan kun ostin hänelle viemisiksi suklaarasian ja joulunpunaisen Tulilatvan (kukka). Olin sitten kaksi tuntia Oilin ja Juhan luona. He ovat iältään kuusissakymmenissä eli vanhemman puoleinen pariskunta. Oli silti mukavaa kun he saivat päiviinsä vaihtelua (varsinkin Oili, joka viettää paljon aikaansa kotona, yksinkin kun Juha on yrittämässä kerätä pienellä myyntihommallaan leipää pöytään. Oli mukavaa ilahduttaa heitä.

 

Toinen juttu: Juha heitti mut keskustaan elokuvateatterille ja menin tukihenkilöni kanssa leffaan. (Onko jollakin teistä ollu tukihenkilöö? En oikeen osaa selittää mut siis sain sen lastensuojelusta. Hanna on henkilö jonka on tarkoitus olla mulle ystävänä ja me tehään asioita joita ehdottelen välillä molemmat ollaan ehdotettu samoja juttuja (!). Nähdään Hannan kans n. joka toinen viikko.)  Olimme katsomassa Interstellar nimisen elokuvan. Pidin elokuvasta todella paljon ja suosittelen sitä kaikille jotka haluavat katsoa välillä erillaisen elokuvan. Olin todella hyvällä tuulella leffan jälkeen. Mitä tapahtuu sitten, siitä jatkankin seuraavassa postauksessa.

 

Positiivisuudesta moi.

– Elina