Tiistai 4.4. tilitys päivästäni

Posted on

Enpä oo toviin mitään rustaillutkaan, nytkin kyl pitäis lukea maantietoa, mut en vaan jaksa. Tää päivä on ihan fyysisestikin ollut kaikkea muuta kuin löhöilyä. Aamul herätys suht aikaisin, koska mun piti olla pyöräkorjaajan luona klo 10.30 Matkaa tulee 17km ja tietenkin tänään on tuulisin päivä useempaan viikkoon. Okei tiedän se et tääl tuulee ei oo mikään ihme, varsinkin kun on menos kaupunkiin päin kohti merenrantaa. Anyway kun ynnää yhteen vastatuulen ja sen et kuntoni on rapistunu talvella, tiesin etten pääsis tunnissa sinne (suht normi on 50min, pari kertaa jopa 45min), joten hyvin tiesin et tarvisin varmuuden vuoks reilummin aikaa. Mun siis piti lähteä klo 9.15, mutta kuinka ollakaan olin unohtanu tehdä useemman homman ja sit jouduin tekeen ne kiireellä +melkein unohdin kesärenkaat kotiin (enhä ollu menos vaihdattamaan nastoja pois). Eli mul meni myös oma aikana kun koitin löytää edes melkein mukiin menevää ratkaisua. Lopulta taisin päästä lähteen jo n. 9.20, etten myöhästyny ihan kauheesti. Pari minimaalisen lyhyttä taukoa (parempi viritelmä kesärenkaist ja toine oli juomatauko, jota en renkaiden kanssa viittiny ruvet säätään) ja muuten koitin painaa meneen. Okei oon pahemmallakin vastatuulella polkenu nimittäin viime kesänä ehtool ysin jälist 16km, aikaa meni valehtelematta 1,5h. Sillo oli äytön vastatuuli+melkeen koko kotimatka ylämäkeä, sillo tuntu silt et yritän polkee ylämäkeä jonka jyrkkyys on vähintään 80 astetta, eikä helpottanu oloo et olin muutenki jo naatti. Vauhti tais olla pitkälti 10-12km/h, oli niin tosi mukavaa kattella noita lukuja kun tiedän, saavani tasamaallakin suht helposti 30km/h rikki, joskus jopa 40km/h.

 

Jälleen tänään sai loistaa suomalainen täsmällisyys, mun siis piti olla siel klo 10.30 ja olin siel 10.29, tosin olin monesti matkal sata varma etten ehdikään ja viimeset about 4km poljinkin hieman vauhdilla. Korjaaja ihmetteli oikeen ääneen kuinka hyväs kunnos mun pyörä on kun ottaa huomioon et se on ostettu 8 vuot sit ja se on todellakin ollu kovas käytös, eikä sitä oo pidelty silkkihansikkain. Laskeskelin et oon ajanu tuol ainakin 10 000km, mutta tuskin riittääkään. Pyörä on melkein alkuperäisessä asussaan: ketjut vaihdettiin ekaa kertaa koko aikana viime vuonna, renkaita oon useamman saanu rikki joten niistä en sano mitään, vaihteet meni vaihtoon tänään (pyörä 7 vaihteinen), nii ja satula vaihdettiin vuos sitten parempaan ja lukko koska olen avaimen kamittanu jonneki kuuseen ja tuo uus on hiukan parempikin. (Tuol kaupungis en suostu jättään pyörää hetkekskään vahtimatta vaan laitan sekä pyörän oman lukon lukkoon että tuollasel ”irtolukol” esim. telineeseen kiinni. En myöskään jätä pyörään matkamittaria, vaikkei se kallis olekaan, mutta siitä on tullut tärkeä, siitä näkee nopeuden ja todenmukaisesti matkan. (Viimesen 11kk:n aikana oon pyöräilly 2 322km, ei muuten luku olis noin iso ellen olis viime kesän ottanu itteni kans kisaa 1 000kilsast.)  Hiukan tuntuu et tääl olis Satakunnan Amsterdam, kun vähän väliä pyöriä katoilee, niin lukollisest varastost (luultavasti joku samas talos asuva vieny), kuin myös omistajan nähden, eikä pyörän arvolla oo mitään väliä lähtee niin maastopyörä kuin vanha mummis tai melkein romuttamolta noukittu.) Muuta en sitten keksikään. Jeps että näin. Kattoo pääsenkö ajaan tuolla viel toiset saman moiset vai sanooko sopparin aiemmin irti. Nii ja pyöräkorjaajaa huvitti myös se, että pyöräni (Helkama Kaunotar) on made in Finland, eipä sellassia enää saa.

 

Korjaajalta lähdettyäni menin kauppakeskukseen ja etin ittelleni mukavan sopen sillä odotin yhtä kaveriani käyttäen ajan hyödyks lukien lauantain hissan kokeeseen. Ja kyllä koulullani on mahtava tapa pitää täs ennen pääsiäistä nelos jakson lopus random lauantaityöpäivä. Kaverin kans paransin maailmaa vajaan tunnin, hänen lähdettyään luin vielä puolituntisen, onneks viikolla iltapäiväl ei oo paljoo ketää liikkeel, joten taustahäly ei kauheesti haitannu. Sitten sainkin pyöräillä nykyisen terapeuttini luo.

 

En muista olenko täällä kirjoittanut siitä että aloin käymään yksityisellä psykoterapeutilla, mutta jos otan pienen tiivistelmän tähän väliin. Eli hieman kärjistettynä syy on se ettei julkisella puolella ole tilaa, joten mun katottiin olevan valmis vaihtoon (lääkkeet yms. kattellaan edelleen vanhas paikas). Nykyinen terapiani on nimellä Kela-terapia, koska Kela maksaa osan kuluista, tosin päätöstä ei ole vieläkään kuulunut. Koska olen vaihtanut niin monta kertaa terapeuttia (ja lääkärit ovat vaihdelleet vielä useammin), olen jo niin tottunut vaihdoksiin, että tuo oli mulle aika yhdentekevää. Olipa huonosti muotoiltu, meinaan et vaihdokset ovat mulle jo niin rutiini, ettei paljon hetkauta. Tämän terapeutin löytäminen oli haasteellista, koska monilla oli täyttä, tästäkin joku toinen sanoi että hän luuli ettei tämän luokse pääsisi, joten ei suositellut siksi. Mutta nyt olen tammikuun lopusta käynyt kerran viikossa tämän uuden luona ja hän taitanee olla paras tähän mennessä. Tosin vielä en ole joutunut sellaiseen rääkkiin kuin tutustumiskäynneillä sain ymmärtää. Rääkillä meinaan traumojen sun muiden tarkkaa tarkastelua ja läpikäyntiä. Mutta kaikki aikanaan..

 

Tulin kotiin suht myöhään koska hain ystävältä Toyotan avaimet, sillä olin lainannut autoa hänelle, kun hän meni koulusta käymään jossain eikä toisen vuosikurssin opiskelijoilla vielä tuppaa olemaan ajokortteja. Ja juurikin omin lupineni lainailen isän autoa, ragekohtaus siit vaa olis tullu jos olisin menny asiast kysyyn. Pikkuveli tuli samaa matkaa kyydilläni kotiin niin hänen ei tarvinnut miettiä ja matkustaa bussilla.

 

Tosiaan olin kotona viideltä ja kiljuva nälkä ollu viimeset pari tuntia, koska en ollu reissullani missään vaihees muuta kuin kaks voikkaleipää (ruisleipää välis keitettyy kananmunaa). Äiti tuli töist vähän myöhemmin ja pyysin et ruokana olis jotain suht nopeeta, kun vatsani ei kestäny odotel perunoiden kypsymist. Vatsakipu vaan ei hellittänyt syömisen jälkeen vaan jatkui pitkälle iltaan.

 

Tunti syömisen jälkeen lähdin naapurin kans koiralenkil, täl kertaa meil oli vaan Sohvi (joku sekarotuinen, about suomenpystykorvan kokone), koska naapurini äiti oli lähteny perhoskoirien (2kpl) kans lenkil. Joten tällä kertaa kävelyvauhti ei ollu pikkukoirien mukaista löntystelyä ja jatkuvaa pysähtelyä, vaan päästiin ihan mukavaa vauhtia etenemään. Fiilikseni ei ollut kaksinen, enkä ollut kummemmin hyvää seuraa lenkillä. En tiedä huomasiko ystäväni vai onnistuinko sittenki piilottamaan sen suht hyvin. Syitä on useampi huonoon vointiini on useampia: ensinnäkin mielialani oli muutenkin matalalla. Toiseksi mulla vatsani on ollut melkein koko päivän aika pahastikin kipeä eli se ei helpottanu oloa yhtään. Eikä myöskään se että mulla oli hiukan hutera olo, koska en oo syöny tänään kovinkaan paljoa, mutta liikuntaa kuitenkin harrastanu suht paljon. Mul ei ollu kovinkaan sosiaaline olo, ei huvittanu olla kenenkään lähel ja ol tekemisis yms., halusin vaan vetäytyä omaan rauhaani. Sain onneksi lyhennettyä lenkin pituutta 1-1,5kilsalla, koska olo oli sen verran kurja +lenkki olisi kestänyt kauemmin, en tänään vaab halunnut muuta kuin vetäytyä huoneeseeni, vaikka fyysisesti olisinkin jaksanut. Kun pääsin kotiin kapusin huoneeseeni melkein heti, koska oma rauha +fyysinen väsymys +ei inspiny syöminen, vaikka se ehkä olisikin ollut järkevää +mietin että voisin tulla kirjoittamaan tätä.

 

Nyt siis koeviikko menossa lukea pitäisi ja tehdä pari pientä maantieteen kirjoitusta. Juuri tällä hetkellä vaan tuntuu siltä, et voisin tehdä Prinsessa Ruususet ja nukkua 100 vuotta tai tokko oloni siitäkään paranisi. Tulipas kerrassaan tekstiä. Jos vaikka tältä erää lopettaisin ja matkustelisin höyhensaarille.. Hyvää yötä

 

-Elina

 


Uusvuos

Posted on

Oikeen awesome uusvuos. Jos olisin päihteisiin taipuvainen ihminen vetäisin pään täyteen mitä tahansa. Eipä tarvii mökillekään tulla enne ku isän kohdal o kuoppa kaivettu ja perään todettu aamen. Kumma juttu ku mua ei kiinnosta tulla mökille, oikeen helvetin kumma juttu. Elikäs koitan kertoa tämän jutun mahdollisimman hyvin, jotta asia olisi helpompi ymmärtää. Koitan kirjoittaa selkosuomella.

Tänään isä riehaantui jo kerran tyhjästä. Nyt savusaunalla uudelleen. Homma meni näin: Isäni on itse herkkä persus, eikä kestä lämmintä saunaa laisinkaan (silti hänen pitää tulla saunaan kun se on kuumimmillaan, älkää multa kysykö miksi). Äitini taasen harrastaa avantouitia +hän on pahimman luokan vilukissa ja järvessä vielä syväjäädyttää itsensä. Äitini ei pelkästään jäätymisen vuoksi heitä kunnon löylyjä vaan hän muutenkin rakastaa lämpöä.

Isäni kitisi jälleen kerran kun sauna on niin helvetin kuuma, että ovea pitäisi pitää sepposen selällään, että saunas tarkenis olla. Äitini kävi tapansa mukaan uimassa (n. 4C asteisessa vedessä), joten hänen oli turkasen kylmä. Äidin uidessa isä istui terassilla. Kun äiti tulee uimasta hän tietenkin heittää löylyä tavallista enemmän, jotta lämpenisi mahdollisimman nopeasti. Melkein heti isäni tuli takaisin saunaan ja alkoi karjumaan, että ovi pitäis pitää auki, ei se lämpö mihinkään karkaisi. Öö mitä helvettiä, äidin pitäisi kärsiä kylmää, kun herkkä nahkainen isäni ei voi sitä hetkeä istua ulkona tai alempana rappusilla. Just joo ei sovi mulle.

Isäni huusi kuinka olen niin saatanan kovapäinen, etten usko ja ymmärrä puhetta. Tämä kyseinen vatipää uhkasi nostaa koko oven pois paikoiltaan, mikäli se ei pysyisi auki. Hän huusi kuinka oven kanssa on ollut iän kaiken ongelmaa, kuinka sitä on aina pidetty kiinni, vaikka se juurikin pitäis pitää auki. (Itse asiassa rakas idiootti lämpö karkaa harakoille, eikä todellakaan jää lämmittämään saunojia. Vieläpä koska ovea auki pidettäessä suoraan järveltä puhaltava voimakas tuuli jähdyttää saunaa vaikka ovi olisi auki vain ⅓ osan..)

Tässä kohdassa totesin, että mulle riittää, etten aio jäädä kuuntelemaan moista paskaa. Miksi mun (täysikäisen ihmisen) muka pakolla pitäis jäädä kuuntelemaan kun toinen karjuu pää punaisena. Mun ei ole pakko jäädä kuuntelemaan sen riehumista, jos en halua. Jos tarkkoja ollaan, mun ei ole enää koskaan pakko tulla mökille, jos mua ei kinosta, kukaan ei voi pakottaa.

Kuka tahansa kenellä on aivot ja rippusen empatiaa, ymmärtää tilanteen. Vieläpä koska savusaunassa löylyt ovat paljon pehmeämmät kuin perus puu-/sähkösaunas. Savusaunassa lämpenee luita ja ytimiä myöden kun puu-/sähkösaunas kärventyy vain nahka. Tässä syy miksi äidilläni on paljon suurempi hinku uimaan päästessämme savusaunaan.

Tätä kaikkea ei hiukkaakaan helpota isäni tulinen luonne, jonka perin häneltä. Äitini on luonteeltaan paljon rauhallisempi, lempeämpi ja tietenkin alistuu herkästi isäni edessä. Veljeni puolestaan kulkee äitini jalanjäljissä. Viimeiset (ehkä) 5 vuotta olen liki täysillä kapinoinut isääni vastaan, koska näen ja tiedän mitä hän tekee äidille ja hänen psyykkiselle voinnilleen. Äitini ei ole varmaan koko aikana kun hän on isän tuntenut (tietty alussa mennyt paljon paremmin, en tiedä milloin nämä vaikeudet ovat alkaneet) laittanut tälle kertaakaan kampoihin, joten olen alkanut tulisen luonteeni voimin puolustamaan häntä ja näyttämään etten aio taipua isän edessä. En aio antaa isälle periksi, en piiruakaan.

Otin siis ritolat saunalta ja menin yläkertaan sisälle purkamaa oloanämän tekstin muodossa. Tietty mullakin tunteet kuohas oikeen kunnolla, ei kai, joten menin sisälle rauhouttumaan.  Äitini tuli yläkertaan ehkä 20-30min myöhemmin, tuli vaan käväseen ja manaan isän käytöstä. Melkeen samoin tein hän läksi alakertaan pesul. Ehkä hieman reilu tuntii myöhemmin pikkuveli laitto viestii aikoisinks tul viel takas saunal, isä oli kuulemma jo kyllästyny ja poistumas saunalta. Menin sit veljen seuraks saunal (olisin menny muute yksin), isosisko-pikkuveli-laatuaikaa. Jutellaa ja chillataa kahdestaa. Ollaa pariki kertaa tehty näin, kaiken paras isä ei oo tääl ja saadaan jutel meen keskisii juttui, joita ei vanhempien kuullen puhuta.

Nyt oonkin jo oikeestaan täysin rauhoittunut, mut oli kyl karsee fiilis. Ajatukseni olivat justki tyyliä: isä hengiltä ja omaa hautaa kaivamaan. Tää ei oo tasan eka eikä vika kerta kun toivotan isäl tervemenoo hautaan, koska hän. Tiedän isä ei tuu koskaan muuttuun paremmaks, joten pakko kestää niin kuin tähänkin asti.

Joten hyvää yötä ja parempaa seuraavaa vuotta!

-Elina


Hengityksen salpaava ahdistus ja viiltävä sisäinen tuska

Posted on

Tänään kaikki ei mennyt niin kuin piti, tai suurimmaksi osaksi joo, mutta loppupuolella.. Mun piti viedä pikkuveli yhelle Nesteelle, jossa isä oli vastassa (ne menevät huomenna rakentamaan yhtä terassia). Nesteen pihaan kääntyminen sotii kaikkia mun loogiikoitani vastaan, parhaani yritin mutta pieleen meni. Luojan kiitos peltivaurioilta vältyttiin (tällä kertaa), jos olisin ajanut kolarin siinä ihan isän silmien alla, suurella todennäköisyydellä en nyt olisi tässä tätä kirjoittamassa. Tiedän maailmassa on tsiljoona ”parempaa” syytä poistua täältä, tämänpäiväinen on oikeasti vain yksi hiekan murunen aavikolla, mutta tällä hetkellä se ei ole sitä minulle. Itsetuhoisetajatukset, häpeä, itsetuho ja ahdistus iskivät hyökyaallon lailla aikeenaan hukuttaa minut. Jos hetki tapahtuneen jälkeen minulla olisi ollut terä, en tiedä olisinko pystynyt estämään itseäni, en todellakaan tiedä. Hetkeen en olekaan halunnut näin kovasti päästä pois. Halu tappaa itseni, sen voima tuntui niin suurelta ja voimakkaalta, että tunsin itseni säälittävän pieneksi ja hauraaksi, aivan kuin olisin ollut vain hentoinen heinänkorsi, nips vain ja olisin katkennut.

Tällä hetkellä oloni on edelleen surkea, erittäin surkea. Tunnen oloni huteraksi, hauraaksi, aivan kuin hajoaisin, katoaisin pienestäkin kosketuksesta. Haluan niin kovasti tämän kivun loppuvan, olen niin kyllästynyt olemaan se särkynyt pieni surkea mytty. En jaksa olla se mitä olen. Vihaan itseäni, sitä mitä olen, millaiseksi olen valintojeni kautta tullut. En edes tiedä mistä tämä kaikki viha kumpua.

Toivoisin osaavani purkaa tämän pahan olon järkevästi, mutten osaa. Tahdon vain pois, pois, POIS! Mutta tiedän etten tule selviämään tästä sodasta voittajana, hävisin jo ennen korttien jakamista, nyt vain koko maailma pidättää hengitystään odottaen hetkeä jona viimein murrun lopullisesti. Se hetki on todella monta kertaa ollut kosketusetäisyydellä, niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Olen yksin pimeydessä, missään ei ole mitään eikä ketään, vain minä ja synkkääkin synkempi pimeys. Yksin unohdettuna, murskattuna, hehkuvilla avohaavoilla. En kelvannut elämään, viallisena synnyin, itsetuhoisuuden ympäröimänä.   Tavallaan en halua mennä, mutten näe itselleni valoisaa tulevaisuutta, pimeys ympäröi minut täysin. Vointini heikkenee hetki hetkeltä, en jaksa kävellä, makaan vaan sängyllä hädintuskin hengittäen odottaen saattajaa.

Yritin huutaa apua, mutta suustani ei päässyt pihaustakaan, en osannut kertoa sisuskaluja repivästä tuskasta, joka ei mitenkään päälle päin näkynyt. Ei en syytä teitä, se ei ollut teidän vikanne, syy on minussa, olen liian heikko elämään, se heikoin lenkki tässä ketjussa. En kestänyt muutamaa vastoinkäymistä.

Suljen silmäni viimeisen kerran, viimeinen kyynel vierähtää poskelleni, vedän vielä viimeisen kerran henkeä. Päivä sulkee silmänsä. Olen poissa. Lopullisesti. Kaikkien ulottumattomissa. Täältä ei kukaan voi vetää minua pois.

Olen todella pahoillani, että satutan teitä harvoja, teitä joille todella merkitsin jotakin. Anteeksi. En nähnyt muuta vaihtoehtoa, taakkani kasvoi liian suureksi. Murruin raskaan painon alla, jalat pettivät altani. Nyt olen toivottavasti paremmassa paikassa, minulla ei ole kipuja. Itsetuhoisuus ja kuoleman toivomukset ovat poissa. Pääsin paikkaan parempaan. Älkää itkekö, en minäkään itke, enää. Nyt voin hengittää raikasta ilmaa, ilman viiltävää tuskaa. Olen vapaa, olen turvassa.  Yksi toive minulla vielä olisi: päästäkää irti, täältä en tule koskaan palaamaan.

 

 

 

Viimeisin synkkä alamäkeni alkoi koulun alettua, sain liian paljon liian suuria projekteja, liian paljon vastuuta. Kai luulin itsekin selviäväni, mutta ei, alamäkeen mennään ja lujaa. Lattia petti jalkojeni alta. Putoan ja putoan yhä syvemmälle kohti pohjatonta tyhjyyttä. Tänne eivät yllä käsivarret, eivät ystävyyden eivätkä rakkauden tunteet. Sydämeni on ikijäässä. Hengitykseni on loppunut. Rauhallisesti nukun ikiunta.

 

 

-Elina

 


Pieni vuodatus

Posted on

Tämä toimii myös samalla vastauksena edellisen postauksen (Anteeksi) kommenttiin, eli saman tekstin voi lukea myös sieltä. Vastauksestani vain tuli niin pitkä, joten ajattelin tämän olevan mukavampi tapa lukea ja jos kaikki eivät lue kaikkia kommentteja, hän kuitenkin katsoo postaukset ja näkee tämän. Ainoastaan tota tummennettua kohtaa ei mun ko. kommentissa ole, unohdin sen sinne kirjoittaa..

 

Mulla on jatkunut tämä masennus jo 3,5 vuotta, koko aika on ollut enemmän vähemmän tuskaista. Mulla ei oo ollu oikeestaan minkäänlaista halua elää, itsetuhoiset- ja itsemurha-ajatukset ovat seuranneet mua koko matkan, viiltelyä 2vuotta (nyt vuoden ollut kuivilla, vaikka monesti on tuntunut enemmän kuin tosi pahalta, enkä tiedä miten ihmeessä olen selvinnyt retkahtamatta). 3-6 kertaa kuukaudessa on hetkiä, jolloin tuntuu aivan kamalalta, tuntuu että kuolen juuri sillä sekuntilla, ettei minulla ole minkäänlaista tulevaisuutta, että kaikki romahtaa nyt lopullisesti.
Saattaa olla omaa ujouttani ja vaikeuttani käsitellä asioita, mutta syytteen voisin silti nostaa ”heitteille jätöstä”, ettei kukaan polilla ole kahden vuoden aikana osoittanut minkäänlaista suuntaa, että mun tarvis oikeasti käsitellä traumani perusteellisesti, koska myöhemmästä elämästäni tulisi vaikeampaa, jos en käsittele traumojani. Kukaan ”niin pätevistä” lääkäreistä (arviolta 5-8 kpl hoitanu mua ko. aikana, ovat kaikki täysin tietoisia menneisyydestäni) ja terapeuteista (3kpl) ei ole osoittanut mitenkään, että hän/he uskoisivat mun todella puhuvan totta järkyttävistä traumoistani. Nyt kun itse heräsin asiaan (kiitos lähinnä terveystiedon tuntien), olen järkyttynyt tosiasiasta, etteivät ammattilaiset polilla usko mun täysin totuutta olevaa kertomustani. Noin kaks viikkoo sitte ku mul oli taas useamman päivän todella huono olo (henkisesti) kyllästyin ja lähetin terapeutilleni aika suorasukaisen viestin. Viesti oli suunnilleen näin: ”Olen turhautunut, koska koen ettei kolme vuotta jatkunut terapia ole auttanut yhtään. Mua kyllästyttää ja suuresti ärsyttää, lääkärien jatkuva vaihtuminen (yli viis lääkäriä ja kerran olen kahen vuoden aikana nähnyt saman lääkärin peräkkäisillä kerroilla, kerran). Lääkärit eivät mitenkään voi tietää mun asioita niin hyvin ku jos olis vaan yks max kaks lääkäriä, mun hoito ja paraneminen on polilla täysin turha asia. Siit ei oo mitään apuu et käyn siel kerra viikos. Ja viel siit et olen erittäin pettynyt heidän käytökseensä ja tapaansa kohdella mua potilaana. Ei mulle oo mitään hyötyä, et kerron mitä oon viikon aikana tehny tai et mitä kisuil kuuluu (3kpl). Mä suoraan vaadin, et mun traumoi aletaan käydä läpi.”  Ei tälläista voi keksiä omasta päästään, en helvetissä minä ainakaan. Tää on totisinta totta ja loukkaannun enemmän kuin syvästi, jos ja kun joku ei usko totta.

Mulla ei ole ollut moneen vuoteen mitään syytä elää. Ainoa tulevaisuuteen liittyvä suunnitelmani on lukion läpäiseminen 5 vuodessa (inan alle puolet jäljellä). Kuinka ärsyttävää ja ahdistavaa on kun kaikki koko ajan kyselevät kirjoituksista, ja muista abivuoden jutuista, seuraavasta opiskelupaikasta ja tulevasta ammatista. Anteeks ny mut mulla ei oo mitään käsitystä mikä olisi mieleinen ammatti, saati missä siihen voi opiskella. Kuinka vaikeaa ihmiset.

 

Eipä mulla oikein muuta. Öitä ihmiset.

 

-Elina


Tahdon nukkua!!

Posted on

Nukahtamisvaikeuksiako??

Mun olis pitäny nukahtaa jo yheltätoista ja sekin olis ollu liian myöhään. Oon nimittäin tällä hetkellä Lapissa perheen kanssa ja huomenna ollaan lähössä vaellukselle, kesto on (vaan) kaks yötä. Mut kaikesta huolimatta mun olis tarvinnu saada nukutuksi ja kerättyy voimia. No meikäläinenhän ei juuri tänä yönä ole nukkunut vielä silmällistäkään ja kello on yli 4.30!!!!  Aluks selasin nettii ja sit oon lukenu Ilkka Remeksen Isku ytimeen nimistä kirjaa. Ihan koukuttava teos kunhan saa lukijan tarpeeksi lujasti satimeen. Vaikka olenkin toivottoman hidas lukemaan (kiitos lukihäiriön) olen silti lukenut jo sata sivua!! Se on oikeesti mulla paljon kahdessa ja puoles tunnissa. Ja edelleen näyttää jatkuvan..

Mikähän huuto metakka aamulla syttyy, kun varsinki isä kuulee, et oon nukkunu korkeintaan kolme tuntia. En halua. Olisin oikeasti valvonut varmaan minkä tahansa muun yön kuin tämän. Huomenna semi raskas rinkka selässä tarvis talsii ainaki 10 kilsaa, luultavasti lähemmäks 15. Pointti vaan on se et oon ihan rapakunnossa, enkä jaksais rinkan kans ku ehkä seittemän.. Mut ainaki isä luulee et mä oon suunnilleen huippu kunnossa.

 

No taidan palata takaisin kirjan pariin ja odottaa ahdistuksella aamua ja isän heräämistä.

 

 

-Elina

 

Ps. Tää on jo toinen yö ku mulla on kauheesti vaikeuksii saada unen päästä kiinni. Viimeks perjantai 19.6.-lauantai 20.6. välisenä yönä. Ihme nukahdin silloin jo kolmen aikaan, mutta tää on kyl niin pohjanoteeraus.


Alakuloisen kuulumisia

Posted on

Pääsiäinen. Monet ajattelevat sitä muutamana ylimääräisenä lomapäivänä töistä ja koulusta -niin minäkin, tähän asti. Isä tuli hakemaan mut ja Heikin mökille torstai-iltapäivällä. Nämä kolme päivää ovat kuluneet kaikenlaisten pienten ja isompienkin töiden parissa. Linnupönttöjen naputtelu ei ollut kamalimmasta päästä, mutta klapien pilkkominen ja pinominen sekä metsässä isän kaatamien puiden kuoriminen eivät olekaan enää ihan siimppelimpiä hommia. Heikin kanssa olemme kuorineet perjantaina kuusi, lauantaina seitsemän jatänään sunnuntaina neljä mäntyä, yhteensä siis 17! Luulisin puoden olleen n. kuudesta kymmeneen metrisiä.

Tänään olen ollut mahdottoman alakuloinen ja velton oloinen. En ole jaksanut tehdä mitään, metsässäkin oli kaikki työmotivaatio ihan hukassa. Ei me Heikin kanssa saatu tehtyy melkein mitään vaiks oltiin siel jotain kaks tuntii, saman verran kuin lauantaina!   Tänään mun olis vaan pitänyt nukkuu unta varastoon, mutta ei ku oli pakko raataa ”orjakaivoksilla”.  Nyt isä ja Heikki katsovat jotain toiminta-räiskintä-verta ja suolenpätkiä-paskaa telkkarista, enkä voi nukkuu, ku täs meen mökis on käytännössä vaan yks huone (hyvä ku 7m x 7m =kaks sohvaa, vanhempien sänky, keittokomero, muuri, pöytä ja naulakko). Haluaisin niin edes nukkua! Ärsyttää. Väsyttää. Masentaa. Alakuloisuus. Ahdistaa nälkä, muttei mikään maistu.

Viime öinä olen nähny kamalan paljon painajaisia (kaikki täällä mökillä!) ja oon heräillyt öisin mahdottoman monta kertaa. Aiheina ovat olleet: exä, koulu (enkku, jaksamattomuus ja itku herkkyyteni), hevoset (pelkään kuollakseni, enkä oo koskaan tykännyt), terapia (yksilöterapeutti ei tullut ajalle, en päässyt millään DKT:stä kotiin), osasto, seurustelu, sosiaaliset tilanteet (ja niihin liittyvät pelkoni). Olikohan tossa suunnilleen kaikki. Ja noi siin oon nähny viimeisinä kolmena iltana.. Mitäköhän nyt nään kun suljen silmät?

 

En jaksa nyt enää kirjoittaa, ton leffanki pitäis kohta loppuu, niin saan ruvet nukkuun.. Anteeksi etten jaksa ja osaa kirjoittaa mitään mitä ihmiset haluaisivat lukea. Tai no täähän on tavallaan mun päiväkirjani..

 

 

Alone

 

-Elina


Ahdistaa ja Masentaa

Posted on

Moi taas!

Jotenki tyhmä olo: ekaks en kirjoita mitään kahteen viikkoon, ja sit kirjoitan monta postausta liiba laabaa saibaa päivässä.. Tyhmä olo.

 

Nyt ahdistaa. Ei paljon, mut hetki sitten enemmän. Ja taitaa se ”ahdistus mörkö” kohta taas hyökätä tuolt sängyn alta mun kimppuuni, on vähän semmonen fiilinki. 🙁 En haluu mee pois!!

Ahdistukseni johtuu jälleen koulusta ja siitä viho viimeisestä enkusta. Lomalla jaksoin hieman suomennella, mutta kielioppii en jaksanut koittaakaan käydä läpi. Isolla EHKÄ painotuksella voin koittaa vetää lottorivii aamulla ennen kouluu, jos en siis taas nuku pommiin..  Kielistä kun puhun niin vaihdan sitten lennossa ruotsin puolelle: mun oli pakko jättää ruotsin tukikurssi kesken, koska tiedän, etten millään tule jaksamaan tekemään niitä kaikkia tehtäviä kotona. Masentaa, kun on pakko myöntää, etten jaksa sitäkään. 🙁 Huokaus! Luuseri. Laiska. Heikko. Surkimus. Sanat kaikuvat korvissani. Älkää mollatko minua, saan kyllä itseni ominkin voimin tarpeeksi pohjalle, ilman teitäkin. Menkää pois. Jättäkää minut rauhaan!

 

Toinen tämän päivän iso ahdistus möykky mun mieles on ollu mun exä, sen teot, pieleen mennyt oikeuskäsittely, meen seurustelu aika, ero, eron jälkeen, kaikki. Ahdistaa kauheesti ku vaan miettiiki kuin paljon ahdistavii juttui oon tänään kelannut.

Muserrun tän alle.

Mulla ei oo voimaa kamppailla vastaan.

Virta on liian voimakas, se painaa mun pääni pinnan alle.

Välillä saan hetkeksi pääni pinnalle, mutta sitten vajoan jälleen.

Ja tän kaiken lisäksi olin yli puolet päivästä ihan tokkurassa. Toisaalta väsymykseeni on aika yksinkertainen selitys: otin 4x25mg Ataraxia, eli suomeks tupla annoksen illalla. Ei en ottanut kaikkia putkeen, ja otin ekat kasilta ja vikan vast kympiltä. Mutta syyhän minulla tietenkin on: halusin nukkua. Ja koska mökillä olin nukkunut useamman tunnin päikkärit, tiesin ennestään, etten tulisi saamaan unta ennen kuin puolen yön jälkeen. Varmasti ainakin joku teistä ajattelee: ”Kannattiko nukkua päikkärit?” No todellaki. Sain kotio päästyy suomennettuu enkkuu, vaikka se nyt sit kostautu tänään ku olin ihan ”töttöröö”, mut siis juu. Mun ei tarvinnu kuunnel isän kiukutteluu, ja sitä ku se tappelee äidin kans ja mollaa mua ja äitii, ei tarvinnu ees nähä sitä. Sain vaan olla käpertyneenä peittoon ja vetää unta kaaliin. ZZZzzz

Se tunne ku väsyttää ja ku ei kuiteskaan väsytä. :/ Sillee et mitäs tässä kello lähennee yhtätoista ja meikä on hereillä. Perus juttu, mutta kuitenkin niin rasittava. Talo on ihan hiljainen lukuunottamatta läppärin hiljaista hurinaa, näppäinten ääniä kirjottaessani, kellon raksutusta seinällä, puhelimesta hiljaisella soivaa Katy Perry Wide Awake  https://www.youtube.com/watch?v=GvgjG9RxX7c  ja sitä kun tuuli vinkuu ikkunanraoissa. Muuten on hiljaista, masentavaa olla yksin hereillä. Ehkä raahaudun alas hakemaan enkun kirjan ja koitan vetää sen lottorivin jo nyt. EHKÄ!  Äiti tulee kohta valittaan, ku mulla on huoneessa valot, ja miks oot viel läppärillä. Se ei tiedä mun blogista ja siitä että puran tänne mun taakkaani. Ensinnäki se pitäis mulle kauheen saarnan aiheesta: ”Mitä olet kerran nettiin kirjoittanut, et sieltä koskaan pois saa”. Jaa’a. Aha. Kerros äiti-kulta jotain uutta mitä en vielä ole kuullut. Ehkäpä hei puolet (tai varmaan enemmänkin) syystä miksi kirjoitan julkisesti, on se että muut samoja asioita kokeneet voivat lukea minun tarinaani ja he joilla ei omakohtaisia kokemuksi onneksi ole, oppisivat ymmärtämään meitä kovia kokeneita. Juuri siitä saan voimaa kirjoittaa julkisesti, että te kohtalotoverini saisitte rohkeutta ja tukea, että näkisitte, että täällä on monia muitakin samoja asioita kokeneita ja että nämä asiat voi sanoa julkisesti ääneen. Rakkaudella teille valitettavan runsaslukuisille kohtalotovereilleni!! <3 <3 <3 <3

Raiskauksen tai väkivallan uhriksi joutuminen tuntuu maailmanlopulta siinä missä niin moni muukin vakava asia. En todellakaan vähättele ko. juttuja pikku jutuiksi, ”Niistähän pääsee heittämällä yli” -tyyliin, en todellakaan! Tiedänhän itse sen niin pirskatin hyvin millaista on rämpiä siinä  suossa ja yrittää elää edes muutama sekunti kerrallaan. Kyllä minä tiedän. En voisi mitenkään kirjoittaa tällaisia asioita, ellen näitä olisi itse joutunut kokemaan. Tunteet ja ajatukset: ”Ei kukaan voi pitää minusta tällaisena viallisena, saastaisena, liattuna, pilattuna, sotkettuna, häpäistynä, alistettuna.”, ”Miten muka kukaan poika voisi edes ajatella seurustelevansa kanssani? Minulla on suuri henkinen sairaus: masennus ja sen lisäksi vielä minut on raiskattu useasti ja olen kohdannut törkeää väkivaltaa. Ei kukaan voi rakastaa minunlaistani.”, ”Miten ikinä enää pystyn harrastamaan seksiä? En saa henkeä pelkästä ajatuksesta, ahdistaa liikaa.” (Joo’o tiiän, ei oo kovin ajankohtainen, mutta vähemmästäkin sitä tuollaisia ajatellaan!), ”Miten ikinä pystyn jälleen luottamaan toiseen niin paljon, että päästän hänet edes kosketus etäisyydelle?” (Tuohon kaikki aina sanovat: ’kun löydät sen oikean, sitten pystyt’. Mitä vitsin saibaa! Ei paljoo lohduta!) ”Haluan kuolla, kaikkien on niin paljon parempi ilman minua.”, ”Kuka muka haluaisi olla kanssani, kun olen tällainen? Eihän lähestulkoon kukaan edes puhu minulle (kerro vaikka mielipidettään blogistani)!!??”, ”Istun yksin käytävässä, kuka muka vaivautuisi tulemaan lukseni ja kysymään (edes puhkikulutettua) ’mitä kuuluu?’ kysymystä.”, Eihän kukaan halua edes puhua tällaiselle paskakasalle, joka on antanut tehdä itselleen ja keholleen mitä huvittaa. Olen antanut häpäistä itseni! Kuka muka haluaa olla kanssani???!!!”

Pystyykö edes joku teistä lukijoistani vastaamaan joihinkin esittämiini kysymyksiin/ajatuksiin. Mielelläni haluaisin kuulla joitakin ajatuksianne, mitä mieleenne tulee, kun mietitte näitä.

Nyt taitaa olla korkea aika laittaa kone kiinni ja yrittää nukkua.. Ihan mälsää, oon jotenki niin kirjoitus tuulella, juttua riittää monesta eri aiheesta. Jaksaakohan joku lukea koko tekstini?

Rakkaudella lukijoilleni:

-Elina

Ps. Minulla on ikävä teidän niin kovasti päivääni piristäviä kommenttejanne.


Ja taas mennään, kohti pohjaa

Posted on

Olin E:n ja Heikin kanssa lenkittämässä koiria. Puolet lenkistä pojat vain puhuivat peleistä, joita he pelaavat, olin tietenkin pihalla kuin lumiukko. Tunsin oloni jälleen niin ulkopuoliseksi, hylätyksi, olin aivan kuin ilmaa ja ilmahan ei ole yhtään mitään. Pojat olivat kuin minua ei olisi ollutkaan, ja jälleen kerran se olin ollut minä joka olin pyytänyt E:tä lenkille. Tämä ei siis todellakaan ollut eka kerta, kun myös Heikki oli mukana ja ainahan he ovat suurimman osan lenkistä puhuneet peleistä ja muista omista jutuistaan, niin että olen ollut se joka vain kävelee heidän perässään tylsistyneen näköisenä ja pitelee koirien hihnaa. No tämä lenkki ei sujunut todellakaan hyvin, nimittäin: Suunnilleen puolessa välissä lenkkiä E havahtui huomaamaan minunkin olemassa oloni ja vittuilevalla äänensävyllä kysyi: ”Mikäs se Elinaa ärsyttää??!” Vastasin siihen jotain: ”Ei mua mikään ärsytä, mut hiukan tympii, ku te vaan juttelettee koko ajan kahdestaan, enkä voi osallistua mitenkään keskusteluun”. (Tossa vaiheessa mua ei oikeasti edes ärsyttänyt vielä, varmaan siksi, ku oon niin tottunut siihen, et oon ihmisille ilmaa.) En sitten tiedä miksi E aloitti kauhean pitkän keskustelun autoihin ja ajokorttien suorittamisista, muistaakseni pojat olivat puhuneet myös traktorikortista (Heikki aikoo hommata sen ens kesänä). No ei siinä mitään ajokortti keskustelu on mulla kyllä ihan ajankohtainen juttu, koska yritän ens kesänä hankkia sen, mutta todellakin haluisin puhua siitä jonkun sellaisen kanssa joka todellakin tietää faktat, enkä E:n kanssa, ku en todellakaan tiedä mistä hänen tietonsa ovat peräisin (vanhentuneita, muistaa väärin yms.)

 

Isäni kanssa kun olen lähes 18 vuotta ollut enemmän vähemmän tekemisissä, niin olen koko elämäni joutunut kuuntelemaan kuinka naiset eivät ole yhtään mitään ja miehet ovat täydellisiä, tai ainakin isäni. Isäni haukkuu aina äitiä ja minua, kun teemme pienintäkään virhettä tai vaikka tekisimme juurikin niin kuin hän sanoo, saamme aina haukut niskaamme. Mutta annasku Heikki tekee jotain (isonkin mokan), isän kommentti on jotai tällastä: ”No sellasta sattuu. Oo ens kerralla varovaisempi.” Äiti ja minä kuulemme väärään aikaan keitetystä kahvista sata vuotta, ja Heikille ostetaan heti uusi sadan euron virveli.  Tämän vuoksi suhtaudun miehiä kohtaan alentuvasti, ja mielestäni kommentit: ”Se oli varmasti joku nainen, ku ajoi noin huonosti/päin peetä!” ”No eiväthän naiset ymmärrä mistään mitään!” sopivat minuun. Olen todella arka ja pelkään kuollakseni uusia tilanteita, uusiin ihmisiin tutustumista, kaikenlaisia kokeita, paikkoja joissa voin mokata/nolata itseni eli julkiset paikat (koulut, kaupat, liikenne, sosiaaliset kanssakäymiset eli lähestulkoon kaikki paikat).   Voitte varmasti päätellä, etten mene autokouluun kovin rennolla mielellä, en todellakaan. Pelkään kuollakseni. Tekisin lähestulkoon mitä vain, ettei minun tarvitsisi mennää sinne nolaamaan itseäni, ja tuhlaamaan vähiä rahojamme turhaan. Tai siin älkää nyt ymmärtäkö väärin, ei mua mitenkään suoranaisesti sinne pakoteta, kyllähän sen nyt maalaisjärjellä ymmärrän, että kortin suorittaminen on nyt huomattavasti helpompaa kuin 20 vuoden päästä, mun on paljon helpompi oppia ne jutut nyt nuorempana kuin myöhemmin. Pelkään vaan niin hevetin paljon: en usko pääseväni inssistä läpi ikinä, mokaan ja nolaan itseni noin miljardi kertaa per tunti, esitän tuhat typerintä kysymystä, olen hitain oppilas kautta aikojen, stressaannun pienestäkin jutusta aivan kauheasti ja sekös antaa alamäkeeni vain lisää vauhtia, pelkään stressaantuvani ja panikoivani autokoulua niin paljon, että teen itselleni jotain. No jos noista kaikista selviäisin hengissä ja vieläpä saisin kortin, entäpä sitten muiden autoilijoiden vilinässä pieni pelokas kokematon kuski(?!) Kuinka monta autoa romutan. Äidille ostettiin uusi Volvo-merkkinen auto viime pääsiäisenä, en halua ajaa sillä, koska pelkään kuollakseni edes naarmuttavani sitä, saati sitten kolaroivani sen lunastuskuntoon. Luuletteko, etten ole saanut koskaan kuulla isältäni, ettei autojen lähellä saa esim. pyöräillä, pieleen meni.  Entäpä jos ajan kolarin lapsen kanssa ja hän loukkaantuu pahasti. Entä itsetuhoinen puoleni, miten pystyn estämään itseäni ajamasta rekan eteen, kun vajoan oikein alas. Pelkään etten selviä edes kauppareissusta hengissä. Juttelin myöskin äitini kanssa ajokortin suorittamisesta, kun tulimme mökiltä. Äitini sanoi, että joutuisin aina ajamaan, kun hän olisi mukana, kun menisimme mökille, kauppaan, kaupunkiin, sukulaisille yms. Tunnen vieläkin kuinka hädissään oleva pieni tyttö sisälläni huuta kauhusta, se ei haluaisi koskettaa pitkällä tikullakaan autoa, saati että joutuisi ajamaan sitä. EI EI EI!!!!!    Yksi pahimmista on varmaan se, että isä vissiin opettaa mua ajamaan, ja siitäkös tulee hienoa. Isä huutaa koko ajan, kun en osaa tehdä mitään oikein, enkä millään opi ja teen hänen mielestään ihan päin honkia. Voi vittu siitä tulee niin kamalaa olla isän kanssa samassa autossa, varsinkin kun joudun istumaan ajajan paikalla.

 

se sattuu

 

 

Huomaan jälleen hairahtaneeni sivupoluille. Jäin siihen, kun E aloitti pitkän keskustelun autoista ja ajokorteista. Ensinnäkin kuulun heihin joita autot yms. eivät kiinnosta tippaakaan, ja kuinka paljon olisin edes tehnyt millään autojen teknisillä tiedoilla elämässäni, en yhtään mitään. Nyt autokoulun kolkuttelevan ovella, minun on pakko alkaa sivistämään itseäni ja miettiä kysymyksiä: manuaali vai automaatti vaihteinen, opettaako isä vai autokoulu (lähinnä tmä on kiinni isästä) jne. No tietoni autoista ja ajamisesta ovat erittäin pintapuolisia, joo autosta löytyvät kaasu, jarru, kytkin, ratti, vaihdekeppi, renkaat, moottori…. Vau. Tosi hyvin menee. Okei joo saisin auton käyntiin ja aika varmaan osaisin ajaakin sillä, mutta kaikki muu sitten olisikin ihan hepreaa. Ja kuinka pitkä ikuisuus minulta menisi oppia edes perus jutut… Pelkään ettei minun ja auton suhteesta tule kovinkaan pitkää.  No siinä poikien kanssa, kun asioista keskustelimme esitin pari tuhmää kysymystä (en oikeasti tiennyt vastauksia) E veti jokaisesta hernepurkin nenääsä ja pilkkasi minut maanrakoon, ”Miksi edes kysyn tuollaista, kyllähän mun nyt tollanen pitäisi tietää.”, ”Ei se todellakaan meen noin vaan näin”, ”Kyllä hän (suuri ja mahtava E) tietää mikä on totta ja mikä valetta, minä naisena en voi tietää autoista yhtään mitään”. Kinasimme siinä menemään ees taas. Minulla ärsytys vaan nousi, koska E oli mua kohtaan niin töykeä ja muutenkin niin vastemielinen, vaikka yleensä hän on todella mukava ja hauska. E huusi siinä, etten minä muka kestänyt pientä riitaa, vaikka hänhän se oli kaikesta ruvennut kinaamaan ja pilkkaamaan. Kenellähän mahtoikin olla se huono päivä? E syytti mua, et mulla olis ollu huono päivä,  itse asiassa ennen sitä lenkkiä koko päivä oli mennyt ihan hyvin, mitä nyt äiti oli ollut julmetun kireällä päällä ja äksyillyt koko päivän, mut kaikesta huolimatta mulla oli ollut ihan hyvä päivä. En nyt tiedä kuinka paljon hän pilkkaa minua selkäni takana ja haukkuu tyhmäksi, mutta ole E onnellinen sait minut todella toivomaan kuolemaan. Onnitteluni.

 

Screenshot_2014-09-27-01-14-12-1

 

 

Screenshot_2014-09-27-01-33-57-1

 

 

En jaksa enää enempää vuodattaa tästä aiheesta ja sitä paitsi kello on jo yli puoli kaksi yöllä ja mulla on aamulla aikainen herätys..

Toivottavasti teillä lukijoillani menee paljon paremmin. Halaus kaikille teille, ketkä jaksatte lukea blogiani, kiitos! <3

 

 

 

-Elina