Suuri muutos, toivottavasti parempaan päin

Posted on

No niin oli edellisessäkin jotain positiivisia murusia, vaikka viime viikkojen ajatukset pyörivätkin pääosin aika synkissä tunnelmissa.

 

TO 7.2.2019  klo 21.03->

Okei en mä enää pysy nahoissani, on pakko kertoa. Ku mullaha loppu se työkokeilu 30.1. Nyt sit täs 2 viikkoa pohdin, et mitäs täs ny tekisin, mihi ihmeen paikkaan pääsisin töihin. Noh tää kauppias jolla olin hommis just sen 6kk pisti viestiä maanantain, et pääsisinks to (tänään) tuleen kaupalle. Hän ja myymäläpäällikkö haluis haastatel mua, jos mul o kiinnostust kesätöit kohtaan. No miks ei olis, ku töit täs koitan koko ajan metsästää. Siin kohas aattelin, et olisin kesätyöntekijän tittelillä, mutta edelleen harjoittelijana. (Harkkarina mun päivät olivat yleens 8-14. Työtehtävät yleens kuormien purkua, kuormakirjojen tarkistamista, kaupan siivoamista, kassalla oloa, kassalla: matkahuollon pakettien kans leikkimist ja veikkauksen jutut, päiväysten katsomista, joskus paistopisteellä tuotteiden paistamista yms. Anyway ei mitään vaikeaa, ihan helppoja hommia, jotka sisäistää tosi nopeasti.) Ei. Se meinaiski sitä, et olisin ihan kirjaimellisesti työntekijä eli tekisin melkein kaikkia vakituisen työntekijän töitä (paitsi tilauksia). Oon ny täs ny puolen päivää funteerannu asiaa mahdollisimman monelt taholt ja kysyny eri ihmisilt mielipidet mm. psykoterapeutiltani.

Oikeestaan ekaks olin, et mitä kettua, mä olisin yksin siin kaupas (riippuen vuorosta) 3-4h. +Laskisin kassaa, sulkisin/ avaisin kaupan jne. sellaisia töitä, joita en harjoittelijan tehnyt ikinä, enhän ollu kuin välil hetken ”yksin”, jos työkaveri oli tauolla tms. Olisin yksinäni siel puolet ajast ja vastaisin koko kaupast yksin. Mut toisaalt on asias paljon lieventäviäkin asianhaaroja 1. Oon just opetellut 6kk:ta puolet kaikist hommist ja osaan ne en ny niin hyvi ku joku 10vuot töit tehny, mut paremmin ku kuka tahansa just aloittanut. 2. Saisin ekaks harjoitel rauhas yhes toises ko. kauppiaan liikkees(*V), jos on ain 2 työntekijää, eli aluks olisin jonkun kans. Oon aika täpinöissäni.  Tai oikeastaan on vielä yksi lieventävä asianhaara: sairastuneiden työntekijöiden vuoksi kauppias tarvitsisi jonkun tuuraamaan yhden vuoron pe 8.2. (huomenna) klo 15-22.15. Pääsen hiukan kokeilemaan miltä työ tuntuu. Lopullisen päätöksen voin tehdä ko. vuoron jälkeen, kun juttelen kauppiaan kanssa millai vuoro meni ja milt tuntu.

 

Työt alkais varsinaisesti viikolla 10, koska kauppiaalla on yhden työntekijän vajaus. Olisin aluksi maalis- ja huhtikuun ajan 2-3 vuoroa viikossa ja siellä toisessa liikkeessä(*V) jonkun kanssa. Ja touko-, kesä-, heinä- ja elokuun siellä liikkeessä (*K), jossa olin työharjoittelun. Työvuoroni olisivat yleensä välillä klo 11-23.15, mutta esim. viikonloppuisin vuorot voivat alkaa myös 7.30 tai 8.30

 

(Pienet selvennykset jos ylempänä ja jatkossa selitykseni ontuu/ on sekava:

(*K) = kauppiaan kauppa, jossa olin työkokeilun/ -harjoittelun ja jossa viettäisin työvuoroni jatkossa pääasiassa, paikka jossa olisin lähinnä ihan yksin.

(*V) = kauppiaan kauppa, jossa olisin jatkossa maalis-huhtikuun, mutta sen jälkeen lähinnä tarvittaessa.)

 

Toisaalta tämä on mulle tosi iso harppaus, koska vastuuta tulee niin paljon enemmän. Mutta toisaalta, enhän aluksi osannut kuin purkaa kuormia ja nyt osaan pitkän liudan eri asioita, jotka ny vaan tarvii handlata tos hommas. Osaan perjaattees ajateltuna jo puolet tulevan työn vaatimista asioista ja johtoporras tietää mun tekevän asiani tunnollisen tarkasti ja et osaan käyttää maalaisjärkeä. Huomioitavaa on myös se, että kauppias ja myymäläpäällikkö itse kysyivät mua tohon hommaan. Aloite tuli täysin heidän suunnaltaan, mikä taas antaa ymmärtää, että heidän mielestään pystyn siihen. Terapeuttini huomautti, että mun kannattaa muistaa ajatella: ”Onko asia vaikea vai mahdoton?” Hänen mielestään mun kannattais tarttua tilaisuuteen ja uskaltaa pois mukavuusalueeltani. Luultavasti myöhemmin kuitenkin harmittelisin, miksen allekirjoittanut sopparia. Töiden löytäminen kun on niin ketun vaikeaa. Mulla ei liene suuriakaan mahiksia löytää töitä (ainakaan sellaista mistä pitäisin näin paljon mm. itse työ, asiakkaat, työkaverit) ja vaiks saisinkin töitä niin mahdollisuuteni saada parempaa palkkaa ovat minimaaliset. Ilman alan koulutusta ja työkokemusta ei mulle heru mistään kovinkaan paljoa. Ja jos kertta pääasias tekisin ilta- ja viikonloppuvuoroja saan niistä tietty lisiä, jotka vähän korottavat tuloja. Työ kun olis mulle enemmän kuin tervetullutta, jotta saisin kullanarvoisen työkokemuksen lisäksi rahaa säästöön. Terapia, lääkkeet ja tulevat opinnot ovat suurimmat menoeräni nyt ja tulevaisuudessa. 

 

Heittäkää vapaasti omia mielipiteitänne asioista 🙂 siis jos joku viel eksyy tänne näin ketun pitkän tauon jälkeen..

 

Kerron sitten huomisen jälkeen tunnelmia ja mitä lopulta päätin. Nyt meen lepäilemään, jotta jaksan huomenna 🙂

 

-Elina


Vihdoinkin ”elämäntarinani” saa jatkoa…

Posted on

Ikuisuuden kestänyt tauko on vihdoin päättynyt. Ainakin hetkeksi. Ehkä myöhemmin kerron mitä hiljaiselon aikana tapahtui. Tässä ja seuraavassa postauksessa joitain ”juonipaljastuksia”. Tai voisinhan vetää ihan supertiivistelmän:

Elikkäs selvisin kirjoituksista ja sain valkolakin. Lakkiaiset menivät niin hyvin kuin mennä saattoivat. Kevään ja kesän koitin löytää töitä, muttei mikään vaan tärpännyt, jos pääsin haastatteluun asti niin se tyssäs sit siihen. Kaverilleni valittelin tilannettani. Joskus valittamisestakin on hyötyä nimittäin tämä kaverini T. oli aloittanut työharjoittelun pienessä K-Marketissa huhti-toukokuussa. T. kysyi kauppiaalta, mahtaisiko hänen ystävänsäkin päästä harkkariksi. Tietystihän kauppiaalle ilmainen työvoima sopi, koska kelalta sain ”palkaksi” työmarkkinatukea verojen jälkeen mul jäi käteen vajaa 40€/ pv. Työsopimus oli ekaks 31.7.-31.12.2018, koska mun piti syksyl hakeen Tampereelle opiskelemaan. Opinnot piti alkaa tammikuun alus. No joku sit päättiki yhtäkkiä, et haku siirtyy keväälle ja koulutus alkaakin elokuussa 2019. No just joo… No ei mitään sopparia jatkettiin viel kuukaudel (max aika samas paikas).

Muuten vuos meni voinnin kannalta vähän paremmin, varsinkin sitten kun pääsin töihin. Mutta mua alko joulukuus stressaamaan/ jännittämään/ pelottamaan/ ahdistamaan mitäs sitten teen ku työkokeilu loppuu, joten vointi meni huonompaan.. (tarina jatkuu tässä ja seuraavas postaukses).

 

Täs seuraavaks lähinnä viime viikkojen ajatuksia.

 

 

TI 22.1.2019  klo 23.47 ->

 

Mua ahdistaa. Tunnen kuinka vajoan kohti pohjaa. Mulla on salaisuuksia, asioita joista en halua puhua, vaikka tiedän että pitäisi.

 

En muista enää syytä/ syitä miksi tarkkaan ottaen halusin aloittaa blogin pitämisen. Tarvitsin sitä. Sain edes kirjoittaa ajatuksiani, ehkä ne selvisivät sitä kautta vähän. Tavallaan tuntui tärkeämmältä kirjoittaa niin, että joku ehkä löytäisi raapustukseni ja lukisi niitä. Tavallaan joku kuuntelisi, vaikken sitä varmaksi tietäisi. Mikä tärkeintä en olisi kuuntelijan kanssa kasvotusten. Puhuminen ei ahdistaisi niin paljon.

 

 

 

SU 27.1.2019 klo 18.53 ->

 

Minulla on samanlainen tilanne blogin kanssa kuin kenellä tahansa minkä asian suhteen: aluksi siitä innostuu ja viettää paljon aikaa kiinnostuksensa kohteen kanssa. Tämä blogi oli minulle pari vuotta sitten suunnilleen henkireikä. Tiesin, että minulla oli 24/7 joku jolle voin purkaa ahdistukseni. Luultavasti joskus, joku lukisi miltä minusta tuntui, mitä tein tai ajattelin tai mikä minua ahdisti juuri sinä tiettynä yönä. Mutta aikaa myöten kiinnostus hiipuu, päivityksiä ei enää syntynyt joka viikko tai edes kuukausi. Aikaa kuluu, mutta aina tuntuu siltä, että on jotain tärkeämpää, eikä enää ennen niin tärkeälle asialle tahtonut löytyä aikaa. Ehkä tarve meni ohi. Ehkä löysin jonkun/ joitakin… tai siis joku/ jotkut löysivät minut ja korvasivat blogini olemassaolon tarkoituksen.

 

Myönnän ehkäpä harvenevien päivitysten takana oli myös tilanteeni paraneminen, minulla alkoi mennä paremmin. Päästyäni lukiosta kunnialla läpi viime keväänä, jäin tyhjän päälle, koska en tiennyt minne olisin hakenut opiskelemaan. Yritin koko kevään metsästää itselleni työpaikkaa, mutten onnistunut. Lopulta kaverini kautta pääsin harjoittelijaksi yhteen pieneen K-Markettiin. Työkokeilu voi kestää samassa paikassa max 6kk, joten jäin tyhjän päälle uudelleen 1.2.2019. Harjoittelu kesti näet 31.7.2018-30.1.2019. Viime syksy sujui ihan ok. Työ toi mukanaan väsymyksen, koska en ollut tottunut fyysiseen työhön ja 5-6h työpäiviin.

 

Viimeiset pari kk:ta olen miettinyt mitä tekisin tämän työn loputtua, koska jatkaa en enää voi, eikä kauppias palkkaa mua, vaikka olenkin työssäni hyvä. Ahdistus ja paha olo ovat palanneet elämääni tai eiväthän ne koskaan poistuneet, olivat vain taka-alalla. Ne vierailivat luonani aika ajoin, mutta nyt tilanne on pahempi kuten masennuksen ensimmäisinä vuosina. Ne vierailivat luonani aika ajoin, mutta nyt tilanne on pahempi kuten masennuksen ensimmäisinä vuosina (kirjoittaessani blogia ahkerasti). Itsetuhoiset ajatukset kuten viiltely ovat pyörineet mielessäni lähes päivittäin tai vähintäänkin viikottain koko ajan myös parempina aikoina. Mutta tilanne on pahentunut viime kuukausina. Olin ”kuivilla” käsittämättömät 3 vuotta ja 8 kuukautta, mutta joulun välipäivinä retkahdin taas. 9 – jopa omalla mittarillani – säälittävän pientä viiltoa ratkaisivat pelini. Niiden jälkeen olen viettänyt lukemattomia hetkiä, joina mikä tahansa asia on läväyttänyt eteeni pyörimään videon, jossa näen itseäni viiltelemässä.

 

En pääse viiltelystä eroon, vaikka kuinka haluaisin. En vain pääse siitä eroon (ainakaan yksinäni), se lienee osa minua hautaan asti. Hautaan päätymisestä pääsemmekin toiseen minua vainonneeseen asiaan: itsemurhaan liittyviin ajatuksiin. Tavallaan tiedän, ettei se ole vaihtoehto, mutta toisaalta tiedän mahdollisesti vuosikausia kestävien kärsimysten lopettamisen houkuttelevuuden. Musta tuntuu pahalta joka kerta kun poikaystäväni sanoo jotain tulevaisuuteen liittyvää kuten, ettei hän kestäisi ajatella elämää ilman minua tai olen ainut asia, joka saa hänet jaksamaan mm. koulussa käymistä. Aina silloin mieleeni nousee ajatus, etten välttämättä aina ole olemassa, jos lähdenkin lopullisesti. Tunnen syyllisyyttä ajatuksistani kuin olisin jo tehnyt viimeisen päätökseni lähteä pois. Olen aika varma edelleen, ettei tämä taipaleeni pääty hyvin, etten ole lunastamassa lupauksiani selviämisestä ja yhteisestä elämästä. Elämä ei tunnu omalta jutultani.

 

KE 30.1.2019 klo 23.25 ->

 

Olen koukussa viiltelyyn, enkä tiedä miten pääsisin siitä eroon. Siihen liittyvät ajatukset piinaavat mua. Ne eivät lopu. Saan ne hiljenemään vain parilla tavalla: nukkumalla (ellen näe viiltelystä unta), viiltelemällä tai jos pystyn uppoutumaan johonkin muuhun asiaan tai tekemiseen täysin (ns. flow-tila).  

 

Viiltelyllä taidan yrittää selvittää omia ajatuksiani, tiedostaa ja sisäistää kuinka paljon mua oikeasti sattuu. Yritän myös saada tunteet kuten ahdistuksen hallintaan. Tiedän osaavani piilottaa pahan oloni, ajatukseni jne. Viiltely on helpoin keino kertoa tuskaisesta olostani muille. Fyysinen kipu on helpompi ymmärtää, se on konkreettista, sen voi nähdä. Psyykkistä kipua ei voi ymmärtää läheskään niin helposti, se on paljon monimutkaisempaa. Psyykkisen kivun voi käsittää vain, jos sen muuttaa fyysiseen muotoon.

 

Viiltely on minulle montaa asiaa, muttei tapa kuolla. Näihin säälittävän surkeisiin naarmuihin en voi kuolla. Vaikka viiltely on huono selviytymiskeino, se on silti juuri sitä minulle: tapa selvitä hengissä vaikeimmista hetkistä. On viiltely-riippuvuus parempi kuin itsemurha. On se sentään parempi, että olen elossa kuin kuollut, näin uskoisin.

 

En ole kertonut vielä kenellekään, mutta olen seurannut yhtä tv-sarjaa netistä. Kuulin siitä joskus syksyllä ja mielenkiintoni heräsi, tosin ehkä turhan negatiivisesta syystä. Kuulin jostain keskustelua, jossa sarjaa paheksuttiin, koska se ihannoi itsemurhaa yms. sarjan käsittelemiä aiheita. Eli syyni alkaa katsoa oli aika pitkälti itsetuhoisuudessa. Toki halusin myös tietää miten sarja käsittelisi itsemurhaa jne.

 

Heti alussa kerrotaan: ”Kolmetoista syytä on fiktiivinen sarja, joka käsittelee vaikeita asioita. Seksuaalista väkivaltaa, päihteitä, itsemurhaa ja paljon muuta. Toivomme, että tämä vaikeita asioita käsittelevä sarja herättää keskustelua. Jos kamppailet näiden asioiden kanssa, sarja ei ehkä sovi sinulle. Katso sitä aikuisen seurassa. Jos joskus kaipaat juttuseuraa, ota yhteys vanhempaan, ystävään tai luotettavaan aikuiseen. Käy myös osoitteessa 13ReasonsWhy.info. Heti kun alat puhua asiasta, olo helpottuu. Jos tarvitset kriisiapua, käy sivustolla 13ReasonsWhy.info.”

 

Myönnän jotkut kohtaukset ovat aika ahdistavia ja nostavat pintaan muistoja, joita en haluaisi muistaa. Muutamasta sekunnista muutamaan kymmeneen sekuntiin kestävät kohtaukset ovat toisinaan tuntuneet piinaavan pitkiltä ja olen joutunut sulkemaan silmäni, jottei tarvitsisi katsoa asioita jotka ovat oikeasti tapahtuneet mulle. Toisaalta se kertoo kuinka hyvin seksuaalisesta väkivallasta kertovat kohtaukset on tehty, mikäli sellaisesta asiasta voi kehua.

 

 

Tällainen aloitus, mutta seuraavaks jotain positiivisempaa 🙂

 

-Elina


Joskus mahdottomasta voi tulla mahdollista, minulle tapahtui niin

Posted on

Okei voisinhan heti edellisen perään kertoa muutamia positiivisiakin asioita näitähän tiedän ainakin osan odottavan. Odottavan sitä, että kerron edes joskus jotain iloista, positiivista. Mielessäni oli kyllä jotain muutakin kuin vain nämä kaksi josta kirjoitan, mutten enää saa muita päähäni.

 

 

Yksi näistä positiivisista asioista on psykoterapia. Olen nyt vuoden käynyt yksityisellä psykoterapeutilla ja pikkuhiljaa alamme päästä asian ytimeen. Toki onhan elämässäni ja varsinkin menneisyydessä monia muitakin asioita huonolla tolalla kuin exäni ja sen teot. Käsiteltäviä asioita on miljoonia tai siltä se toisinaan tuntuu. Toki toisaalta tämä terapia juttu aiheuttaa mulle valtavasti stressiä, koska en ole yhtää varma onko minulla tähän varaa. Saan tätä terapiaa Kelan tukemana enää kaksi vuotta ja sen jälkeen joudun maksamaan koko lystin omasta pussistani, mikä tarkoittaa vuodessa yli 3 000€! Lisäksi vielä tietenkin lääkitykset, jotka lienevät tällä hetkellä karkealla pika-arviolla laskettuna 500-600€. Täl hetkellä en tarvitse rahaa opiskeluihin (koska mulla ei oo mitään hajua mitä lähtisin opiskelemaan) vaan kuntoutukseen. On kamala tunne tietää, etten saa itseäni kuntoon ilman hoitoa, johon mulla ei välttämättä ole varaa. Tällä hetkellä terapia kulut ovat tonnin luokkaa, kiitos Kelan. (+lääkkeet) Sama homma vielä kaksi vuotta, mutta sittenhän vasta ne taloudelliset ongelmat alkavatkin. Terapeuttini on hieman sitä mieltä, että tarvitsisin hoitoa helposti vielä useamman vuoden (ehkä 4-5). No ehkä pitää koittaa elää päivä kerrallaan ja koittaa raapia rahat kasaan edes jotenkin..

 

 

Tai ”–sellaisen ihmisen–”

 

Kuitenkin se numero 1 on, että yhdestä mahdottomasta asiasta on tullut mahdollista. Olen onnellisesti parisuhteessa. <3 Minun ja hänen suhde oli pari vuotta sekavahko, emmekä itsekään tienneet mikä asian todellinen laita oli. Itse taisin pelätä eniten menettävän läheisen ihmisen ja hänen ystävyytensä, mikäli parisuhde ei toimisikaan. Siksi taisin olla niin arka hyppäämään siihen kaarnalaivaan. Monen ulkopuolisen silmin me näytimme jo ainakin 1,5 vuotta sitten siltä kuin olisimme yhdessä, mutta emme halunneet itse asiaa niin nähdä. Moni asia muuttui viime vuonna ja palaset loksahtelivat kohdilleen. Poikaystäväni taisi olla se joka rakastui ensin. Yritin tavallaan jarrutella pitkään, koska pelkäsin hyvin montaa asiaa todella paljon. Onneksi hän ymmärtää täysin (sen mitä ikinä onkaan mahdollista) minua. Hän antaa minulle niin paljon aikaa kuin vain ikinä tarvitsen. Hän on oikeastaan joka asiassa exäni vastakohta.

 

En haluaisi tehdä tästä mitään hehkutus romaania tms., mutta pari asiaa mieleni tekee kertoa.

 

Hänen kanssaan en pelkää mitään tai jos ihan rehellisiä ollaan niin oikeastaan yhtä asiaa: itseäni, mut eihän sitä lasketa

 

Ennen tätä suhdetta minulla ei ollut oikeasti mitään käsitystä mitä on toisen ihmisen kunnioittaminen, toisen asettaminen omien tarpeiden ja halujen edelle. Mitä on toisen huomioon ottaminen, vaikka tekisi mieli tehdä jotain ihan muuta. En myöskään tiennyt kuinka onnellinen voi toisen ihmisen kanssa olla. Tai sitä kuinka ihanaa on nähdä toisen ihmisen hymyilevän erittäin onnellisena ja millaista on olla ”syypää” siihen maailman ihanimpaan hymyyn. En tiennyt että voisin osata tehdä toisen ihmisen niin iloiseksi ja onnelliseksi. Tavallaan kuinka surullista se onkaan minulla ei ollut mitään käsitystä rakkaudesta. Kuinka hyvältä tuntuu, kun joku rakastaa koko sydämestään. Kuinka hyvältä tuntuu rakastaa toista ihmistä enemmän kuin mitään.

 

Sanat voivat olla vain sanahelinää, mutta teoilla on todella merkitystä.

 

En myöskään ymmärtänyt miten joku voi olla kaikki kaikessa, toisen vuoksi kestäisi ihan mitä tahansa. Omasta puolestani voin pää pystyssä sanoa, että olisin valmis milloin tahansa kestämään exäni pahat teot kokonaisuudessaan, sekuntiakaan pois jättämättä uudelleen. Mikäli se olisi jokin edellytys, että saisin olla poikaystäväni kanssa. Hän auttaisi minut kuitenkin takaisin tähän maailmaan ja edes jotenkin jaloilleen. Kukaan ei pysty kuvittelemaankaan kuinka paljon hän on minua auttanut parin viime vuoden aikana. En taida tietää itsekään. Monesta asiasta ajattelin pitkään, etten pysty enää koskaan. Mutta kappas vaan mitä tapahtuu, kun vierellä on joku joka aidosti rakastaa, välittää ja toivoo mun parastani. Joku joka on valmis antamaan mulle niin paljon aikaa kuin ikinä tarvitsen. Joku joka ei pelästy yhtäkkistä paniikkikohtaustani ja takapakkia vaan on valmis yrittämään uudelleen hieman hitaammin ja rauhallisemmin. Jopa toisen läheisyyshän sai minut kavahtamaan ja pelkäsi sitä. Toisen ihmisen fyysinen läheisyys on myös avautunut minulle aivan uudella tavalla.

 

Hän tekee minut onnelliseksi <3

 

 

Oli sanalla sanoen hieman kummallista vaihtaa radikaalisti aiheesta toiseen, mutta kerrankos näinkin. Olen pitkään miettinyt, että kaipa tuon ”nro 1.” voisi täällä mainita, kun vaikuttaa elämääni kuitenkin niin paljon.

 

 

-Elina

 

Ps. Tahallani en halua mainita hänen nimeään julkisesti, vaikka monet tutut heti tietävätkin heti kenestä on kyse. Yritän myöskin välttää puhumasta asioista, jotka eivät koske vain minua. Vaikka oma yksityisyyteni onkin vähän niin ja näin blogin myötä, haluan sen kuitenkin hänelle edes jotenkin suoda. Eri asia on mitä voin jutella kahden kesken, jos joku sellainen aihe tulee yksityisviesteillä, mutta silloinkin yritän olla tarkka mitä sanon. Tätä nykyä kun monet asiat eivät koske vain minua vaan meitä on kaksi. 🙂


Olen niin väsynyt tähän, hiivun hiljaa pois..

Posted on

Mun ajatukseni ovat yhtä sekasotkua, en saa niistä itsekään tolkkua, joten tämä ajatusteni sanoiksi pukeminen ei taida onnistua häävisti. En jaksa muotoilla tätä äidinkielellisesti oikeaksi, kunhan vain koitan saada jotain rustattua.

 

Miten fiilikset voivatkaan heilahdella näin jatkuvasti eestaas? Olen itsekin uupunut siihen, että yhdessä hetkessä oloni voi olla hyvä jopa mahtava, mutta minuutin päästä voin syöksyä holtittomasti alamäkeen. En jaksa tätä tunteiden ja fiilisten jatkuvaa vaihtelua, tämä kuluttaa mua.

 

Illalla mulla meni seiskan aikaan hyvin tai no paremmin kuin hyvin, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Nyt katseeni on lasittunut, olen tavallaan turtunut. Haluan satuttaa itseäni viillellä tms. Haluan kai tuntea jotain käsinkosketeltavaa, koska psyykkistä tuskaa on paljon vaikeampi ymmärtää.  

 

Vaihteeksi olen kuluttanut ihan liian paljon aikaa miettien, etten jaksa tätä enää. Etten jaksa enää sinnitellä. Olen yrittänyt perjaatteessa viisi vuotta, mutten enää. Haluaisin vain romahtaa sen viimeisen kerran, romahtaa niin alas, ettei sieltä olisi paluuta. Romahtaa lopullisesti. En jaksaisi enää hetkeäkään olla se joka olen, elää sitä elämää jota nyt elän.

Tuntuu ettei minulla ole muuta kuin jatkuva kipu. Olen sairas hautaan asti. Haluan olla yksin, en halua että kukaan välittää. Ei kenenkään tarvitse. En tiedä syitä miksi minun edes pitää yrittää. Miksi minun tarvitsee kituuttaa päivästä toiseen. Miksi hymyillä vastaantulijalle ja kertoa, et mul menee ihan hyvin. Kun ei mene. Tietenkin on ihmisiä, joille en haluaisi puhua, mutten oikein tiedä kenelle sitten haluaisin. Kenen haluaisin, kenen antaisin nähdä totuuden. Sen totuuden että olen liukunut kolme kuukautta yhteen menoon alamäkeen. Kenen antaisin tietää, etten muista koska viimeksi mulla olisi ollut näin huono vaihe. Tavallaan tuntuu kuin olisin sairastunut, vaikken ole koskaan edes parantunut. Toivottomuuden tunne on raastava, se repii minua hajalle. Kaikki repii.

 

Oon niin väsynyt tähän. En enää jaksaisi ajatella joka päivä itseni satuttamista. En jaksaisi vihata itseäni. Vihata elämääni ja sitä että vahingoitan olemisellani kaikkia läheisiäni. Pahimmassa tapauksessa joku voi sairastua mun sairastamisen takia, sitä en haluaisi. En jaksa toivoa parempaa huomista, sellaista ei tule, ei minulle.

 

En halua elää..

 

 

-Elina


To 5.10. yön ajatuksia

Posted on

Kirjoitin tämän to 5.10. – pe 6.10. välisenä yönä, mutten päässyt blogiini julkaisemaan aiemmin. Oli nää päivät jotain häikkää jossain, en päässyt edes omablogi.fi:n sivustolle, joten siks tää tulee hiukan hölmösti jälkijunas.

 

 

Kaikenlaist sekavaa sanojen yhdistelyy, josta tuskin ottaa mitään tolkkua..

 

Oon huolissani itsestäni, voinnistani. Oon todella väsynyt kaikkeen, mikään ei tunnu tuovan iloa. Ylipäätään oikeen mikään ei tunnu miltään. Aamulla olis tiedos aikanen herätys ja enkun koe, en millään jaksaisi herätä ja mennä, ei voisi vähempää kinostaa lunta mun oveni eteen. Viime yö meni ihan harakoille, sain unen päästä kiinni vihdoin 5.20., herätä olis pitäny 8.30, enpä päässy ylös. Huomiseen kokeeseen olis pitäny lukea, jotta mul olis ees säälittävät mahdollisuudet päästä läpi. En tiedä oikeasti jaksanko aamulla lähteä kouluun tekemään koetta vai jäänkö vaan kotiin nukkumaan.

 

En tiedä mikä mua vaivaa, miks tää ei muutu parempaan. Alan olla lopussa, en vaan jaksa.

 

Syömiset o vähä niin ja näin, tänään oon syöny vaan pari pient kipallist puuroa ja mansikkasoset (aamukympilt ja kahen aikaan iltapäiväl), mitään muuta en oo saanu meneen alas ja nyt kello huitelee jo puol kahttoist yöl.. helvetin hyvin menee. En tietenkään kiellä etteikö mulla olis nälkä, tietenkin mulla on, ollu jo ainaki puol neljäst lähtien. Mut ei, ei vaan nappaa syödä yhtään mitään. Mikään ei maistu. En saa alas mitään. En myöskään kiellä etteikö mul olis huono olo ku en oo syöny, heikottaa enkä oo varma pysynkö tolkuissani siis pyörrynkö vai en.

 

Mua pelottaa mun itsetuhoiset ajatukset ja ne yhdistettynä ”mikään ei tunnu miltään, millään ei oo mitään väliä” ajatuksiin, tiedän se ei oo kovinkaan hyvä yhdistelmä, ei sitte alkuunkaan. Äsken tajusin miettiväni oikeasti tosissani viiltelyä, haluan vaan tän ahdistuksen ja pahan olon loppuvan. Haluaisin tietää tuoko se vielä sen euforisen tunteen, joka mukamas pitäis saada liikunnasta ja ties mistä kaikesta, ehei en vaan mä saa sellasist mitää hyvää fiilist vaiks pitäis.. Vieläkö tunne poistaako ahdistuksen ja muun, edes hetkeksi. Ja kai se että viiltelen on parempi vaihtoehto kuin itsemurha, mene ja tiedä mitä mieltä kukin on. En välitä vaikka joku näkisikin, vaikka jäisi ikuiset arvet, tää tappaa mut kuitenkin, joten mitä väliä. Ei millään oo oikeen mitään väliä. Pelkään suunnattoman paljon. Pelkään itseäni. Ajatuksiani. Toivottomuuden tunnetta. Jatkuvaa väsymystä joka ei lopu nukkumalla. Kaikkea. Ei musta ole tähän, en jaksa. Saanhan sanoa sen jo ääneen?

 

Toisaalta en ymmärrä miks mul on niin pakottava tarve satuttaa itseäni (ja vain itseäni, musta ei todellakaan tuu mitään itsemurhapommittajaa yms.). Mutta toisaalta syy on päivänselvä, haluan tuntea jotain käsinkosketeltavaa, jotain mihin on oikeasti (helposti) ymmärrettävä syy, vaikka sitten fyysistä kipua.

 

Inhoan tätä kun olen niin ailahtelevainen. Itsetuhoinen. Masentunut. About kaikkea mitä olen. Jos mulla olisi keino poistaa itseni kaikkien muistoista, kyky saada heidät unohtamaan mut, tekisin sen. Ei kenenkään tarvitse muistaa mua, ei siihen oo mitään tarvetta.

 

-Elina


Viime yön painajainen ja sitä tavanomaista liibalaabaa

Posted on

(Huom! Tämä teksti on kirjoitettu maanantaina 25.9., vaikka julkaisu venahti tiistain puolelle)

 

Heräsin tänään (ma) klo 4.27 oikein ihanasta unesta.. ei kun siis painajaisesta. Erikoista unessa oli se, ketä siinä oli pääroolissa, yllättäen exäni. Okei en muista koska olisin viimeksi nähnyt siitä tyypistä unta, painajaista, joskus ajat sitten. Onhan tässä aikaa ehtinyt kulua vaikka kuinka paljon, 2013, 2014 elämäni todelliset painajais vuodet. Herätessäni hätkähdin sitä kuinka todentuntuinen uni jälleen oli. Jos totta puhutaan mun on vaikea muistaa miltä sen ääni kuullosti, totta kai tunnistaisin äänen, jos sen jossain kuulisin parinkin sanan verran, en sitä kiellä. Mun on vaan vaikeahko hahmottaa, palauttaa mieleeni äänen tunnusomaisia piirteitä, en saa kiinni siitä miltä se kuullosti. Tai siis oli vaikeaa siihen asti, kun sunnuntai ehtoona nukahdin, seuraavan kerran herättyäni asia oli aivan toinen. Mutta jospa nyt kertoisin unen ja jatkaisin ajatusteni raapustelua tuonnenpana..

 

Eli en muista unen alkua kovinkaan selvästi, lopun kylläkin.. Anyway olin äitini ja pikkuveljeni kanssa keittiössä pöydän vieressä, puuhailimme siinä jotain ja samalla juttelimme jostain, itse taisin tehdä läksyjä tms. Vilkuilin kelloa joka oli jotain 16.30, mulla oli joku meno ja piti vahtia, että lähtisin sinne ajoissa.  Yhtäkkiä puhelimeni soi. En muista enää mitä soittajan nimenä luki, mutta jotain sellaista, että tiesin exäni soittavan mulle. Katsoin puhelintani aika kauan, ihmetellen miks ihmees se mulle soittaa. Pitäiskö mun vastata vai ei? Tietty mul olis täys oikeus ol vastaamat, kettuako se sai mun elämääni enää häiritä. Lopulta houkutus kävi liian suureksi, en voinut vastustaa kiusausta tietää miks se soitti mulle, jos en vastais en koskaan sais tietää. Joten puhelin kädes juoksin etuovest ulos, en todellakaan halunnut muiden kuuntelevan puhelua. Kävelin talon seinustalle kivetykselle. Vastasin. Se alko heti raivoon mulle jostain asiasta, se huus, pilkkas, solvas, haukku jne. Totesin jotain, et mul on nyt uus elämä, paljon parempi sellane. Lisäks mul on nyt paljon kokeita (yo + koeviikko), joten mua ei nypi jutella sen kans.   Sit se halus viäl pilkat mua, koska oli jollain ketun konstil saanu tietää, et onnistuin kadottamaan pankkikorttini (pitkä stoori, en oo kauheen ylpee). Randomil unes pankkikortti vaan oli vaihtunut ajokortiks syystä x. “Mitäs olit niin saatanan tyhmä, et hukkasit sen. Ei kukaan voi ol niin tyhmä yms. yms.” Totesin sil: “Mut kait sä tiiät et sain korttini takas?” “Niin mut mitä helvetin väliä sillä on ku oot niin tyhmä, et alunperinki menit sen menettään!”  Kai se raivos viel jotain, mutta pian mun oli menoni takia pakko lopettaa, etten myöhästyisi.

En tiedä mikä vuodenaika unen alussa oli, mutta jutellessani ulkona puhelimessa katselin samalla kun, joku ehkä pikkuveljeni, joka oppi teleporttaamaan, aurasi pihassamme n.2-3m korkuista lumivallia, eipä taida ilmastonmuutos sentään uniin asti vaikuttaa. Huh, saan ehkä vielä joskus nähdä lunta täällä Länsi-Suomessa..

 

Uni oli masentava, ahdistava. Se halus taas vaan lytätä mut, tietenkin onnistuen siinä..  Jo unen aikana ehkäpä jo exän ekojen sanojen kohdal, mul mieliala alko meneen alamäkeen. Tiedän vain uni, mutta silti. Mulhan ei oo menny viime aikoina kovinkaan häävisti, joten kaikki tuollainen pääsee helposti vaikuttamaan muhun.

 

Tällasest oli niin ihanaa herätä. Koko päivän oon kuullu sen puhetta, koko päivän se on viettäny haukkuen mua. Tuntuu kuin aivoni olisivat pieni lapsi, joka on keksinyt uuden kivan sanan ja hokee sitä koko ajan.

 

 

************************************

 

Muutenkin tää päivä on menny harakoille, fyysisen huonon voinnin vuoks. Nimittäin painajaisen jälkeen sain nukahdettua uudelleen (aikaa nukkua oli viel 2h) ja kun herätyskellon rämisemiseen heräsin tajusin oitis heränneeni migreenin kanssa. Oi kuinka mahtavasti tää päivä alkaakaan painajainen + migreeni + jotain ”fantsua” x2 tms. No sain itseni kouluun. Yllättäen migreenin kohtauslääke auttoi tällä kertaa ja päänsärky lakkasi (okei kyseessä ei ollut ”jäin tiejyrän alle” -migreeni vaan onneksi semi lievä). Kouluun päästyäni hauskuus jatkoi tai oli se alkanut jo kotona, mutta paheni monin kertaiseksi. Nimittäin mua oksetti, heikotti, pyörrytti. En ollut ollenkaan varma selviänkö oppitunnista, mutta selvisin jollain konstil. Seuraavaks mul olis ollu kaks hypäriä ja viel psykaa. Huilasin ekan hypärin terveydenhoitajan odotustilas sohval ja tulin siihen tulokseen et mun lienee parempi mennä lepäilemään kotiin. Mut hyvin tuntevat tietävät, et jään koulusta pois vaan hyvästä syystä, tulen kipeäksi flunssa tms., tai joku oikeasti pakollinen meno. Mä en harrasta ”on hiukan vatsa kipeä” tai pää tms. Tosi harvoin, ehkä kerra vuodes jos sitäkään, joudun oleen pois koulust/ (yleens) lähtemään aiemmin kotiin esim. migreenin tai huonon olon vuoksi (en tarkoita nyt sitä et tulisin kipeeks, vaan semmost hetkellist, yhden päivän kestävää kuten tänään oli). Ehkä tänään lähdin hiukan hatarin perusten, mutta toisaalta vielä illalla kuuden maissa mua pyörrytti, kun olin koiran kanssa pienellä lenkillä.

 

 

************************************

 

Kaipa mun on vielä sanottava sananen psyykkisestä puolesta: itsetuhoisia-ajatuksia on ollut paljon, niitä on ollut joka päivä. Viimeksi nyt tänään mielialani on heittelehtinyt, vaikkeikaan nollan ja sadan välillä (huonon ja hyvän) vaan aikalail pysytelly kokonaisvaltasesti huonol puoliskol, mutta sen sisäl vaihdellu aika rajusti. Yhdes vaihees olo on ihan tyhjä kuin ei tuntuis miltään ja seuraaval sekunnil joku keksii vetästä esiin ”tahdon satuttaa itseäni” -kortin ja syöksykierre on valmis. Tänään viimeksi tässä samal ku rustailin tätä juttelin erään frendini kans WhatsAppis. Juttelimmen niitä näitä, mutta lopulta päädyimme jälleen aiheeseen itsetuhoisuuteni ja sen kumppanit. En tiedä miksi rento keskustelu niin usein menee aiheeseen johon tavalla tai toisella liittyvät itsetuhoiset-ajatukseni, itsemurha yms. kaikki niin ihanat aiheet, joista kuka tahansa haluaa mun kans jutella.. tai siis vain harvat ja valitut kestävät niitä aiheita. En itsekään ymmärrä, miten joku voi jaksaa olla mun elämäs ku fiilikseni, tunteeni, ajatukseni jne. heittelehtivät koko ajan laidast laitaan. Miten joku voi kestää sitä jatkuvaa myrskyä, kun en (/joka ei) tunnu rauhoittuvan oikein koskaan? Miten joku muu voisi kestää sitä, kun en itsekään tahdo kestää.

 

 

 

-Elina

 

ps. Sain tänään kuulla alustavan arvion enkun kirjoitusten osalta: pisteet kaikkineen 124 eli pisterajoista riippuen i+ tai A (i+ = ”ekan tason hylätty”, just riman alle ja A = just ja just läpi). Lopulliset tulokset selviävät marraskuun loppupuolella, jossain kuulemani pvm 23.11., ehkä jo hiukan ennen sitä, väitteestä en tiedä totuuspohjaa sen kummemmin. Joka tapaukses saan kärvistellä n. 2kk:ta, Toivotaan parasta ja pelätään pahinta kun muutakaan ei voida..


En tiedä miten selviän tästä

Posted on

Ikuisuus myöhemmin..

En tiedä onko mun aina tauon jälkeen samanlaista alkua, mutta menkööt.  Voin ihan hyper pikakelauksella tiivistää mitä viimeseen 2kk:n on mm. sisältynyt. Tässä siis pari tärkeintä asiaa, jotka ensimmäisenä mieleen nousevat. Parhaan ystäväni armeija ei ole ottanut sujuakseen oikeestaan yhtään, hän on viettänyt enemmän aikaa veksissä (varusmiessairaala), kotihoidossa ja muuten vapautettuna kuin itse hommissa. Kaiken huipuksi hän joutui viettämään tovin keskussairaalassakin. Koska olemme läheisiä tämä hänen jatkuva sairastelunsa on huolettanut minua kovasti. Tiedän ettei hän ole ollut ainakaan kolmeen vikaan vuoteen ollut yhteensä niin paljon kipeä ja pahasti kuin nyt armeijassa.

 

Koulu alkoi normaalisti, enkkua, psykaa, maantiedet: EN7s ja PS5s ovat kursseja joita en oo viel aiemmin tehny, GE4s tunneil käyn kerratakseni yo-kokeeseen. Eli tosiaan nyt olis tarkoitus rämpiä pitkäst enkust ja maantieteest läpi. Kuten kaikki jotka mut tuntevat, vaikka vain tän blogin kautta tietävät suhteeni enkkuun. Pakkopullaa, yhtä helvettiä, tuskaa, vaikein kaikista aineista yms. Ja tämä ihanuus mun on kirjoitettava vieläpä pitkänä, koska en ole tarpeeks hyvä matikassa, et mitenkään selviäisin pitkäst matikast.

Enkun varsinainen koe o ke 20.9., maantiede on pe 29.9. ja arvatkaas vaan milloin on enkun kuuntelu, onnen päivänäni maanantaina, vieläpä 11.9.

 

Me tehtiin viime viikol enkun tunnil yks vanha yo-kuuntelu. Opettajan tsemppaavat sanat: jotta voisi olla jotenki kuivilla ja hengittää vapaasti, kokeesta tarvis saada edes 30pistettä (täydet o 90). Tai tietty ei oo pakko saada jos saa varsinaisest kokeest “10+” arvoiset pisteet, mikä ei tietenkään oo multa mahdollista. Yllättäen sain harjoituskokeesta n. 25 pistet riippuen hiuka siit mitä yo-lautakunta olis tykänny vikan osion vastauksistani. Vikas osios vastataan suomeks kysymyksiin, joten sitä mun on vaikee tietää kovin tarkasti, mitä olisin oikeesti voinu saada. Muis osiois vedetään lottoriviä a, b, c väli vissiin ehkä myös d.

 

Yhden toisen opettajan vinkki oli, et jos ei oo oikeesti mitään hajua niin sitten veikkaa vaikka kaikki a-kohtia, sielt voi voi saada semisti pisteitä ellei sitten onnistu valitsemaan juuri sitä riviä, jossa on vain muutama oikea kohta. Ärsyttävää ja tosi kannustavaa on myös se, että jos todella yritän parhaani lotto-osioissa saan vain todellisella tuurilla jotain oikein. Ja jos samalla ne kohdat joita en yhtään ymmärrä veikkaan vaikka a:ta, vedän nämä kohdat just pieleen. En tiedä mitä mun pitäis maanantaina tehdä, jot saisin mahd paljo pisteit, et mul olis jotai toivoo päästä enkusta ehkä jopa läpi. Kompensaatiopisteet ovat myös juttu eli jokasest läpäistystä kokeesta saa arvosanasta riippuen tietyn määrän pisteitä, joilla voi korottaa hylätyn arvosanan hyväksytyks. Kompensaatiopisteis on vaan yks pikkunen mutta, nimittäin se saanko äikäst, maantieteest, terveystiedost ja matikast tarpeeks pisteitä, et ne riittävät enkun pelastamiseks..

 

Te ette varmaa oikeasti tiedä kuinka paljon toi kuuntelu (sen jälkeen noi muutki) mua ahdistaa, koska oon kuullunymmärtämises enemmän kuin surkea. Tiedän ettei mul oo käytännös mitään toivoo saada siitä ees siedettävii pisteit, se tieto ei paljoa kannusta. Jokaikinen kerta ku asia tulee esille (varsinki mitä lähemmäs sitä mennään) saa mut about romahtamaan.

Mun vointi romahtaa, ruokahalu menee, ahdistaa ihan järjettömästi, tulee kaikki “niin ihanat” ajatukset mieleen (itsetuhoiset) jne. En pysty keskittyyn mihinkään, kaikki voimat katoavat ja vaan lysähdän kasaan, en pysty, enkä halua tehdä mitään muuta kuin lopettaa ahdistuksen, vaikka sitten kärsisin siitä päätöksestäni loppu elämäni (lyhyen tai pitkän sellaisen). En tiedä pystynkö pitämään itseni kurissa ja kasassa, haluanko sietää mut hengiltä kuristavaa ahdistusta vai yrittää lopettaa sen tai edes hillitä sitä. Jos oon ollu aiemmin epävarma ja pelänny mitä teen, se ei oo tainnu ollu pal mitään tähän nähden tai ainaki silt must tuntuu kuin toi ahdistus iskee mut pohjaan.

 

Jos tää tilanne menee oikeestaan yhtään pahemmaks en tiedä miten mun käy, selviänkö taisteluarvilla, teho-osastolla vai viekö tää mun henkeni. En tiedä jaksanko tai haluanko selvitä.

 

Suren että päästin tietyt ihmiset niin läheisiks, jos olisivat etäämmällä en tuhois heit samal.  Yks lisäsyy miks pelkään tilanteen vakavuutta, on ajatukseni, ettei sillä ole mitään väliä, jos edes hieman omaa oloani helpottaisin, mutta samalla satuttaisin heitä. Kaikki järjen rippeet huutavat edellisen ajattelua ja kirjoittamista vastaan, mutta silti lasittunein katsein apaattisena kirjoitan kaiken mitä ajattelen..

 

 

-Elina

 

Ps. Tän kirjoittaminen ja musiikin kuuntelu pelasti mut tällä kertaa retkahtamasta mihinkään ikävään. Toistaseks myös ahdistus lieveni ja oon taas ainaki hetken järjissäni


Huonoja uutisia

Posted on

Tiedän, etten ole about “sataan vuoteen” kirjoittanut, vaikka aika monesti olis asiaakin ollut. Kyllä mä näemmä viel hengis oon.

 

Mutta nyt on aivan pakko saada purkaa pahaa oloa ja ahdistusta. Läheinen ystäväni on lähdössä armeijaan maanantaina (3.7.) ja sain tänään häneltä kuulla, hänen tuntevan erään joka on tulossa sinne samaan aikaan. Ystävääni lainaten “se kaikista paskin vaihtoehto”. Ystäväni sanoi kestävänsä ja tulevansa toimeen jopa kiusaajiensa kanssa, mutta tämän yhden kanssa hän ei ole hiukkaakaan vakuuttunut pystyvänsä elämään.

 

Suorista ja vähemmän suorista vihjailuista lienee helppo arvata kenestä kusipäästä on kyse, tietenkin exästäni. Se estää mua käymästä lähelläkään koko paikkaa, silloin kun siihen muuten olisi mahis. Se tulee myös saamaan mut pelkäämään hullunlailla bussissa matkustamista, koska mun surkealla tuurillani osun kuitenkin samaan bussiin sen kanssa, koska reitti on osittain sama. Edellinen taas johtaa siihen, etten halua käydä koulussa bussin vuoksi.

 

Tuossa puoli yhden maissa kun tulin sänkyyn, alkoivat muistot palautua mieleeni. Tuntuu kuin tuli korventaisi aivojani ja ne kuvat syöpyisivät ikuisesti mieleeni muistuttamaan tapahtumista, joista en pysty puhumaan ja joita en halua muistaa. Eivätkä pelkät muistikuvat palanneet vaan mukana tuli se liiankin tuttu likaisuuden tunne. Tiedän se ei varsinaisesti  ole totta, muttei se poiskaan lähde, tunne likaisuudesta ei lähde missään pesussa, se ei edes kulu pois. Mua oksettaa ja puistattaa.

 

En tiedä pystynkö olemaan huoneessani, pystynkö ahdistuneena ja peloissani nukahtamaan. Saatan nukahtaa vasta kun olen aivan uuvuksissa ahdistuksesta. Saatan nukahtaa vasta kun olen itkenyt itseni uneen.
Onneksi saan keskittyä edes tämän pienen hetken kirjoittamiseen, koska silloin ahdistus ei saa niin hyvää otetta. Mutta kun lasken puhelimen kädestäni ja lopetan kirjoittamisen alkaa paniikki kasvaa. Tämän vuoksi tavallaan toivoisin, että saisin kirjoittaa koko yön, en halua paniikkikohtauksen iskevän. Pelkään sitä yhtä, mutta pelkään myös itseäni. En ole hyvään toviin toivonut pääseväni tuskasta lopullisesti eroon millään radikaalilla keinolla, nyt haluan. En välttämättä haluaisi luovuttaa, koska en haluaisi sen yhden voittavan viedessään multa vielä hengenkin. Mutten oikeasti tiedä miten paljon kestän tuskaa ja ahdistusta. En tiedä milloin murenen lopullisesti ja katoan kaikkien ulottumattomiin.

 

Toivottavasti teillä muilla menee paremmin..

 

 

-Elina

 

Ps. Omien itseeni kohdistuvien pelkojen lisäksi pelkään exän satuttavsn edellä mainitsemaani ystävää. En tiedä, miten, muttei sen väliä, tärkeintä on ettei hänelle tapahdu mitään. Vaikka en osaa ja pysty ystävääni rakastamaan, välitän hänestä silti, tuskin pystyisin elämään ilman häntä.


And again..

Posted on

Tiedossa ei tänäänkään oo mitään järkevää ja selväjärkist tekstiä, random sanoja peräjälkeen.

Vaihteeks päivä, jona en jaksa tehä mitään. Jälleen mikään ei kiinnosta. Ei jaksais tehdä ruokaa eikä syödä. Ei jaksaisi edes avata koulukirjoja. Tavallaan haluaisin jutella jonkun kanssa, mutta tavallaan ei tippaakaan. Tavallaan toivoisin et joku olis luonani, mutta tavallaan haluaisin työntää kaikki ihmiset kilometrien päähän ja olla yksin.

Paha olo tuli jälleen luokseni. Ahdistus. Tuntuu kuin vähintäänkin taivas putoais niskaan.

Oikeestaan yks asia erityisesti painaa mun mieltäni tänään. Tää ongelma on ollu mulla jo suht kauan. Tuntuu kuin olisin vajonnut kaulaani myöden tyyliin mutaan ja ylös pääseminen tuntuu mahdottomalta. Asiaa kun tänään mietin (miten pystyisin purkamaan edes osan ajatuksistani tekstiksi) niin randomil keksin aika hyvän vertauksen. Musta tuntuu (kaiketi) samanlaiselta kuin ihmisest joka pettää puolisoaan (en tokikaan varmaks voi sanoa, mut näin kuvittelisin asian olevan). Haluaisi kertoa totuuden, mutta pelkää kamalasti seurauksia kuten luottamuksen ja rakastamansa ihmisen menettämistä. Mitä kauemmin kertomista pitkittää sitä vaikeammaksi se tulee, noidankehä on valmis. Tuntuu silt, et tää olis jatkunu jo liian pitkään, ettei enää vois perääntyä. Miettii ja toivoo, että löytyisi jokin keino päästä ulos, kuitenkin hyvin tietää ettei sellaista ole. Ainut tapa päästä taakasta on tunnustaa, särkeä peilityynen lammen pinta.

Tiedän hyvin tää asia vetää mua pohjaa kohti, mun mielenterveyteni kärsii ja itsetuntoni heikkenee. Mutta silti kaikesta huolimatta tuntuu mahdottomalta tehdä se siirto, ottaa seuraukset vastaan ja jatkaa elämää. Ja ei en puhu asiasta suoraan, en kenellekään, hyvä kuin just ja just ittelleni.

En saanutkaan kirjoitettua niin paljon kuin kuvittelin, luulin et tekstist olis tullu paljon pidempi, mut täl mennää

-Elina


Ystävänpäivä 2017

Posted on

Aamuni oli lievästi sanottuna ihan paska. Ainakaan minä en osaa olla aurinkoinen ja ystävällinen herätessäni myöhässä. Hyvää mieltä ei nosta, kun koin etten saanut ymmärrystä, huoltani ei jaettu. Huoltani siitä selviänkö bussille asti vai pyörrynkö matkalla. Okei olen useamman kerran ollut paljon kuolleemmassa kunnossa jätettyäni pyörän kololle ja käveltyäni pysäkille. Nimim. Pari kertaa muistan kirkkaasti, kun en pystynyt istumaan bussissa sitä 10-15 minsan matkaa vaan jouduin pakosti ottamaan aikalisän vaakatasossa bussin käytävällä. Vastaavissa tilanteissa mulla on tasan kaks vaihtoehtoa: a) jatkaa istumista ja pudota lattialle kiitos painovoiman tai b) hyväksyä tilanne ja laskeutua vapaaehtoisesti lattialle ja nostaa jalat koholle.

 

Eli siis selvisin kouluun ja onneksi aamusta huolimatta päiväni parani pikkuhiljaa. Varsinkin illalla mulla oli hyvä fiilis, koska juttelin hyvän ystävän kanssa tai oikeastaan kahden. Sain hymyillä paljonkin ja hiukan jopa nauraa. Varsinkin toisen ystäväni kanssa sain jutella mukavia ja puhua asioista joista mulla oli paljon sanottavaa. Ei se tarvitse olla maailman ihmeellisin asia mistä jutella, mutta silti se voi olla se päivän tärkein juttu.

Kuten monet tietävät partio, Lappi ja vaeltaminen kuuluvat asioihin joita rakastan ja joista jaksan puhua tuntikausia. Myös itsensä telominen (en tarkoita itsetuhoisuutta vaan ”tekevälle sattuu” -tyylistä) on asia josta voin puhua tunnin jos toisenkin. Vaikka siinä nimenomaisessa hetkessä olisikin sattunut, olo ollut kurjaakin kurjempi jne., voi jälkikäteen nauraa ja muistella mistä mahtavasta syystä se hammas lohkesikaan ja mitä kaikkea seurasi luistelusta tai muutamasta juoksuaskeleesta. Aika kultaa muistot kuten eräs ystäväni minulle tässä taannoin sanoi. Kultakehyksiin vain kipsit, lääkekuurit, kylmäpussit ja ne kaikki miljoonat uudet kokemukset, joiden ansiosta elämästäni on tullut rikkaampaa. Kuten joku joskus sanoi: ”Jos ei koskaan tee mitään, ei mitään voi sattuakaan”/”Jos et ole koskaan loukannut itseäsi et mitään ole tehnytkään”. Viisaus on täysin oikeassa, kuinka moni on juossut/ pyöräillyt yms., eikä ole kertaakaan kaatunut ja saanut naarmua? Niin mitä vaarallisemmaksi ja riskialttiimmaksi homma menee sitä varmemmin jotain ikävää sattuu, mutta virheistä voi oppia (ellei menetä henkeään). Kaikissa asioissa on riskejä, monet asiat aiheuttavat syöpää päihteet, punainen liha, uv-säteily jne. jne. Jos haluat pysyä hengissä älä syö, älä matkusta, älä käytä päihteitä, äläkä ainakaan ole kotona, älä tee mitään ei kunhä hetkinen kuolet siltikin.. Niin että jos kuitenkin eläisit ja ottaisit elämästä mahdollisimman paljon irti, matkusta, näe ja koe maailmaa, syö simppelisti elä kuolethan kuitenkin johinkin.

 

Hieman äsken hairahdin sivuraiteille, mutta sekin on elämää. Jollain konstilla kaikista arvistaankin pitäisi olla ylpeä, edes sillä perusteella että on vielä elossa. Jotain kumman syystä kyynerpäähän murtuman hoidon yhteydessä laitettujen ruuvien tekemistä arvista on helpompi olla ylpeä kuin niistä kun sua on viillellyt joku, vieläpä joku muu kuin sinä itse. Noi molemmat arvet tulevat varmaan pysymään nahkassani siihen asti kun pääsen hautaan. Kaikilla arvilla on jokin tarina, oli se sitten pienemmässä tai suuremmassa roolissa se on osa sinua, halusit tai et juuri se arpi tekee sinusta juuri sinut.

 

 

 

Illalla viimesimpiä biisejä radiost enne kuin nukahdin oli Lauri Tähkän ja Elastisen Lempo. https://youtu.be/VImBwlInGpo  Hyvällä mielellä hymyillen sain nukahtaa, kerrankin..

Juu, olis se nukkumine voinu men samaa rataa, mut ei pakol. Ensmäine n. 45min jälleen painajaista. Sen verran hereil havahduin et katoin kellonajan. Paljoo mitään en muista, ainoat hämärät muistikuvat ovat: joissain kohdissa en päässyt liikkumaan ja ahdistus ja pelko olivat läsnä. Miettiessäni tuota kun en päässyt liikkumaan, mieleeni tuli sen vastakohta vapaus ja mitä Haloo Helsingin biisissä ”Vapaus käteen jää”  https://youtu.be/6IhnydCct80  lauletaankaan: ”Kun elämässä kaiken menettää, silloin vapaus on ainut mitä käteen jää. On ylämäki raskas askeltaa, mutta alamäkeen liian usein katoaa…” Mutta entä jos sulta viedäänkin vapaus, mitä sulle sitten jää? Tätä olen pohtinut usein miettiessäni niitä kertoja kun multa on riistetty vapauteni

 

 

 

Vielä paluu positiiviseen: kaikkein parasta on päästä sanomaan hyvää ystävänpäivää face to face ja halaten kiittää ihanasta ihmisestä elämässä, mutta luonnollisesti on mahdotonta nähdä kaikkia eritoten tuona yhtenä päivänä vuodessa, silloin kortti on toisteks paras vaihtoehto. Kuten usein sanotaan tehdessäsi jollekin hyvää, palaa se hyvä joskus takaisin luoksesi, niin minulle kävi. Ystäväni ei ollut lainkaan odottanut korttia ja onnistuin ilahduttamaan häntä, hyvä mieli palasi luokseni kuullessani asiasta. Se ihana tunne kun onnistut piristämään toista vain pienellä hyvällä eleellä, vieläkin hymyilyttää ja tulee hyvä olo. Ilo, onnellisuus, ystävyys. ❤

 

 

 

 

 

-Elina