Hieman kuulumisia

Posted on

Moi,

On aivan pakko tulla purkamaan ahdistusta. Sillä kun tänään (ti 21.6.) pyöräilin kotiin päin, näin erään tyypin, jonka haluaisin ainoastaan nähdä kaltereiden takana tai kuolleena. Tai siis en nyt sata varma ole, jostain kumman syystä en katsonut tarkasti (se siis myös näki mut). Kenellekään tuskin jäi epäselväksi kenet näin. Näin erään jota kukaan mun tilanteessa oleva ei haluaisi nähdä vilaukseltakaan.  Sillä nimenomaisella hetkellä, mulla (luojan kiitos) oli kiire enkä ehtinyt asiaa sen enempää ajatella. Nyt kun pääsin petiin en muuta ajattelekaan.. Ahdistus vaan kasvaa, kaikki palautuvat mieleen entistä selvemmin. Osittain olen ehtinyt unohtaa ne kasvot, mutta nyt sekin on mennyttä.

Ihan kauheesti en oo ajatellu mitä tapahtuu jos nään sen (kauhee ahdistus iski kun näin sen pikkuveljen yks kerta bussis.. Nyt alko pelottaan, milloin mahdan nähä sen seuraavan kerran. Tekis mieli lukittautuu neljän seinän sisälle loppu elämäks. En tiedä mitä teen. En tiedä sanoisinko edes kenellekään mitään, eihän ketään edes kiinnosta. Olen niiin hukassa. Ainakaan nyt yöllä mulla ei oo enää ketään kelle puhua.. Nää seinät kaatuvat päälle.

Muistan taas kaiken. Ei en todellakaan tahdo! Voisipa mulle tulla muistinmenetys näiden asioiden kohdalta. En halua muistaa. Jokaikinen pienenpienikin asia nostaa tuskalliset muistot pintaan.

Itkettää. Pelottaa. Ahdistaa. Sattuu. Tunnen oloni jälleen niiin likaiseksi. Tunnen jälleen inhottavan kosketuksen paljaalla ihollani. En pysty liikahtamaankaan, en uskalla. Tärisen pelosta. Minua oksettaa, kuvottaa. En halua tuntea, en muistaa, en kuulla, enkä nähdä. Auttakaa joku tai eihän kukaan pysty mua auttamaan.. Kyyneleet valuvat valtoimenaan. Ei saa satuttaa. Sattuu. Tuntuu pahalta. Kuvottaa jokaikinen asia ja teko, jotka liittyvät ko. muistoihin. Paniikki iskee. On lähes mahdoton pystyä kirjoittamaan. Oksennan kohta. Heikottaa.  Tunnen oloni niin pieneksi ja mitättömäksi, arvottomaksi. Koen olevani olemassa vain, että joku voi alistaa, hyväksikäyttää, vahingoittaa ja satuttaa mua, pilata mun elämäni, saada mut tuntemaan oloni tällaiseksi.

 

 

-Elina

Ps. Muuten mennytkin siedettävästi


Kuolemaa tehdessä, peläten itseään

Posted on

Epävarmuus. Kipu. Tuska. Pelko. Epätoivo. Väsymys. Itsetuhoisetajatukset. Ahdistus. Kyyneleet.

 

Ei musta taida koskaan tulla mitään. En pysty rakastamaan. Miten voisinkaan, kun en tiedä mitä aito rakkaus on. Mun sisälläni on vain tuskaa, pimeyttä ja itsekkyyttä.

En tahdo jaksaa. Jalat eivät kanna. Tunnen oloni heikoksi. Sattuu, todella paljon kuin joku kuristaisi, aikomuksenaan tappaa. Veri ei pääse kiertämään, aivot eivät saa happea, oloni heikkenee. Kipu säteilee joka puolelle kehoani. Tuntuu sitä etten pysty hengittämään, tuskainen olo vain pahenee. Kukaan ei pysty auttamaan, murhaajani on pääni sisällä, se ei lopeta ennen kuin on saanut työnsä päätökseen.
Kunpa kaikki vaan menisi niin kuin elokuvissa ja saduissa, joku pelastaisi minut, muttei se ole mahdollista, sillä tämä ei ole vain tarina, tämä on täyttä totta. Tämä tarina ei tule saamaan onnellista loppua..

 

 

Välillä on mennyt hieman paremmin, nyt illalla matto vetäistiin jälleen jalkojeni alta..

 

-Elina


Pieni vuodatus

Posted on

Tämä toimii myös samalla vastauksena edellisen postauksen (Anteeksi) kommenttiin, eli saman tekstin voi lukea myös sieltä. Vastauksestani vain tuli niin pitkä, joten ajattelin tämän olevan mukavampi tapa lukea ja jos kaikki eivät lue kaikkia kommentteja, hän kuitenkin katsoo postaukset ja näkee tämän. Ainoastaan tota tummennettua kohtaa ei mun ko. kommentissa ole, unohdin sen sinne kirjoittaa..

 

Mulla on jatkunut tämä masennus jo 3,5 vuotta, koko aika on ollut enemmän vähemmän tuskaista. Mulla ei oo ollu oikeestaan minkäänlaista halua elää, itsetuhoiset- ja itsemurha-ajatukset ovat seuranneet mua koko matkan, viiltelyä 2vuotta (nyt vuoden ollut kuivilla, vaikka monesti on tuntunut enemmän kuin tosi pahalta, enkä tiedä miten ihmeessä olen selvinnyt retkahtamatta). 3-6 kertaa kuukaudessa on hetkiä, jolloin tuntuu aivan kamalalta, tuntuu että kuolen juuri sillä sekuntilla, ettei minulla ole minkäänlaista tulevaisuutta, että kaikki romahtaa nyt lopullisesti.
Saattaa olla omaa ujouttani ja vaikeuttani käsitellä asioita, mutta syytteen voisin silti nostaa ”heitteille jätöstä”, ettei kukaan polilla ole kahden vuoden aikana osoittanut minkäänlaista suuntaa, että mun tarvis oikeasti käsitellä traumani perusteellisesti, koska myöhemmästä elämästäni tulisi vaikeampaa, jos en käsittele traumojani. Kukaan ”niin pätevistä” lääkäreistä (arviolta 5-8 kpl hoitanu mua ko. aikana, ovat kaikki täysin tietoisia menneisyydestäni) ja terapeuteista (3kpl) ei ole osoittanut mitenkään, että hän/he uskoisivat mun todella puhuvan totta järkyttävistä traumoistani. Nyt kun itse heräsin asiaan (kiitos lähinnä terveystiedon tuntien), olen järkyttynyt tosiasiasta, etteivät ammattilaiset polilla usko mun täysin totuutta olevaa kertomustani. Noin kaks viikkoo sitte ku mul oli taas useamman päivän todella huono olo (henkisesti) kyllästyin ja lähetin terapeutilleni aika suorasukaisen viestin. Viesti oli suunnilleen näin: ”Olen turhautunut, koska koen ettei kolme vuotta jatkunut terapia ole auttanut yhtään. Mua kyllästyttää ja suuresti ärsyttää, lääkärien jatkuva vaihtuminen (yli viis lääkäriä ja kerran olen kahen vuoden aikana nähnyt saman lääkärin peräkkäisillä kerroilla, kerran). Lääkärit eivät mitenkään voi tietää mun asioita niin hyvin ku jos olis vaan yks max kaks lääkäriä, mun hoito ja paraneminen on polilla täysin turha asia. Siit ei oo mitään apuu et käyn siel kerra viikos. Ja viel siit et olen erittäin pettynyt heidän käytökseensä ja tapaansa kohdella mua potilaana. Ei mulle oo mitään hyötyä, et kerron mitä oon viikon aikana tehny tai et mitä kisuil kuuluu (3kpl). Mä suoraan vaadin, et mun traumoi aletaan käydä läpi.”  Ei tälläista voi keksiä omasta päästään, en helvetissä minä ainakaan. Tää on totisinta totta ja loukkaannun enemmän kuin syvästi, jos ja kun joku ei usko totta.

Mulla ei ole ollut moneen vuoteen mitään syytä elää. Ainoa tulevaisuuteen liittyvä suunnitelmani on lukion läpäiseminen 5 vuodessa (inan alle puolet jäljellä). Kuinka ärsyttävää ja ahdistavaa on kun kaikki koko ajan kyselevät kirjoituksista, ja muista abivuoden jutuista, seuraavasta opiskelupaikasta ja tulevasta ammatista. Anteeks ny mut mulla ei oo mitään käsitystä mikä olisi mieleinen ammatti, saati missä siihen voi opiskella. Kuinka vaikeaa ihmiset.

 

Eipä mulla oikein muuta. Öitä ihmiset.

 

-Elina


Exäni jälleen pilaa elämäni

Posted on

Kuten otsikosta voi kaiken päätellä. Ei exäni sentään elämääni palannut ole, mutta ajatukset.. En ymmärrä miksi exään liittyvät muistot ovat alkaneet palautua mieleeni. Suunnilleen viikon ajan joka päivä suurimman osan ajasta muistikuvat täyttävät pääni.

Muutenkin mulla on taas ollut vaikeaa, erityisen vaikeaa oli reilu kuukausi sitten kun masennuslääkkeeni vaihdettiin Venlafaxin 225mg Voxra 150mg. Edellisen purku sujui tällä kertaa todella nopeasti viikossa ja uuden aloittaminen. Kuten aina minulla ja varmasti monilla muillakin (jos ei kaikilla) mieliala ja vointi heikkenevät vaihdon aikana. En paljoa muista aikaisemmista vaihdoista, paitsi tietenkin tämän vikan ja sitä edellisen vuosi sitten, molemmat olivat aikas tuskasia.

Tuossa koulun alussahan tutustuin kahteen poikaan, joista molemmista sain itselleni kaksi uutta ystävää. Heiltä olen saanut jonkin verran tukea, mutta no en sitten tukea muilta saakaan.. Terapeutille en vain pysty puhumaan, en tiedä mikä siinä on niin vaikeaa, mutta en vain kertakaikkiaan pysty avaamaan suutani siellä.  Äidiltäni saisin tukea, jos vaan pystyisin hänelle puhumaan. Toivon hartaasti ettei hän vieläkään tiedä tästä blogista. Monet ystävistäni tietävät, mutta minulla ei ole mitään käsitystä lukeeko kukaan heistä tätä, no ei sillä enhän ole ehtinyt ja jaksanut tänne paljoakaan kirjoittaa.. Mutta täällä pystyn kaikkein avoimmin purkamaan ajatuksiani. Mun ei tarvitse istua missään suljetussa huoneessa kenenkään kanssa ja pakottaa itseäni puhumaan asioista jotka satuttavat minua eniten. Tämän hetkinen terapeuttini paheksuu tätä blogiani enemmän kuin paljon ja hän myös osoittaa sen. Ei hän ole tätä tainnut lukea kuin muutamia postauksia.. En todellakaan ymmärrä mitä niin pahaa tämän pitämisessä muka on. Tämä on minulle usein henki ja elämä, anoa joka kuuntelee, eikä syytä mistään. Julkisen blogin pitämisessä on vain kaksi huonoa puolta: 1.minulla ei ole aavistustakaan siitä ketkä kaikki tätä lukevat, 2.sen minkä olen kerran nettiin kirjoittanut, en sitä sieltä koskaan pois saa. Mutta kaipa nämä molemmat kohdat ovat vain vahvistaneet haluani tulla avoimmemmaksi ja puhua seksuaalista väkivaltaa yms kokeneiden puolesta. Toivon että edes yksi näkisi tämän ja uskaltaisi hakea apua, jo sitten olen saanut blogilleni tarkoituksen. Tietysti mitä useampi näkee tämän, lukee ja saa rohkeutta hakea apua, sen parempi, mutta edes se yksi riittää.

 

Exä-ajatukset ovat vallanneet pääni. Miljoonat pienetkin asiat jokapäiväisessä elämässäni saavat ajatukseni juoksemaan ja oloni tuskaiseksi. Aika arvioksi voisin heittää kaksi kuukautta, tuona aikana olen löytänyt itseni ajattelemasta viiltelyä. Ajatukseni eivät siis ole olleet heppoisella pohjalla, vaan todellakin vakavia. Viimeksi eilen itkin koska oloni oli niin sietämätön, olisin niiiiiin äärettömän kovasti halunnut viiltää edes muutaman viirun. Tiedän että oloni olisi helpottunut huomattavasti. Tiedän myös sen etten tule saamaan itseäni hengiltä viiltelyllä, kuten jotkut pelkäävät. Siihen olen todellakin aivan liian kipuherkkä.  En tiedä itsekään miksi saan viiltellystä niin euforisen olon, mutta jo parin viirun jälkeen jännitykseni laukeaa ja ahdistukseni katoaa, sisäinen rauha valtaa minut.

En kestä olla tässä huoneessa, tämä suorastaan huokuu kamalia muistoja.. Ahdistaa. Hetkeksi kun keskeytän kirjoittamisen samantien ajatukset hyökkäävät kimppuuni.  Kuinka monesti olen tälläkin viikolla huomannut tekeväni tavallisia asioita ihan kummallisesti, syy on yksinkertainen: en ole onnistunut pääsemään eroon minua vainoavista ajatuksista. Esimerkiksi kun kaupungilla olin menossa yhteen kauppaan. Siinä oli siis kahdet liukuovet ja niiden välissä on pari metriä lasia välissä. En tiedä miten olin niin ajatusteni vallassa, et meinasin kävellä siitä niitten liukuovien välistä sisälle. Tajusin asian ku olin alle metrin päässä siitä lasista. Ja tämä on vain yksi esimerkki.  Nyt tässä ku yritin saada unta, ennen ku aloin kirjoittamaan tätä, mun mieleen piirtyi pari kuvottavaa muistoa. En ees tiedä koska olisin ajatellut niitä viimeksi, varmaan about sillon ku ne o tapahtunu. Mun olo on taas niiin kuvottava, tunnen itseni likaiseksi, saastaiseks, niinku mut olis merkitty, kaikki näkee musta kilometrien päähän kuinka huono mä oon, etten pystynyt laittaan vastaan.

 

En pysty jatkaan enempää.. Ja pitäis joskus mennä nukkumaanki, ku huomen o taas kouluu.. Noi ajatukset eivät vaan jätä mua rauhaan hetkekskään

 

-Elina


Puhdistus

Posted on

 

Screenshot_2014-12-10-22-00-19-1

 

 

Ei olisi ehkä pitänyt katsoa Riinan kanssa Sofi Oksasen Puhdistus-elokuvaa. Ei ehkä. Mutta halusin, samoin Riina. Kyseinen elokuva saattaa joistakin ihmisistä vaikuttaa sekavalta, mutta minä valitettavasti pysyin kiinni juonessa ja koin lian monet hetket omalla ihollani, lähes kirjaimellisesti. Ahdistus kasvoi ja kasvoi, mutta vaikka saisin, en osaa päästää sitä ulos. Vaikka kuinka minulle sanotaan: ”puhu”, ”näytä tunteesi”, ”älä käperry kuoreesi”, ”älä kanna taakkaasi yksin”, en osaa muuta. Tiedän kaukaisesti sotivani itseäni vastaan, mutten vain osaa muuta, kai jokin esiädeiltä jäänyt jäänne: he kestivät paljon pahempaakin, miksen siis minäkin.

 

 

APUA

 

 

En sinänsä haluaisi suositella Puhdistuksen katsomista, muuten ellei joku haluaisi yrittää ymmärtää minua ja monia muita liian kamalia asioita kokemaan joutuneita. Ei sitä vo kuvata, ei sitä voi selittää, sen voi vain valitettavasti joutua kokemaan itse.

 

 

muhun sattuu

 

 

En osaa selittää mitä tällä hetkellä ajattelen, ajatukseni ovat juuri nyt täyttä kaaosta. Oma sydämen sykekin voi kuullostaa korvia huumaavan voimakkaalta, ainoalta ääneltä maailmassa. Ainoalta ääneltä, jonka jälkeen on vain pohjaton hiljaisuus. Ei minua voi parantaa, ei tätä tuskaa voi viedä pois. Ei tämä lähde puhumalla tai pillereillä. Tätä likaista tahraa ei taa saippualla lähtemään, tämä ei edes haalistu.  Jos voisin nähdä tulevaisuuteen ja näkisin siellä itseni jonkun miehen kanssa, en ikinä pystyisi uskomaan sitä todeksi, ei se voisi olla mahdollsta. Sellaisita miestä joka voisi rakastaa minua tällaisena ei voi olla olemassakaan. Ei minua voi rakastaa. Kai äiti, mutteivat muut.

 

 

sattuu

 

 

 

Vähän elokuvan jälkeen nauroin hetken hysteerisesti. Ulospäin nauroin, mutta todellisuudessa tajusin sieluni itkeneen. Tänä yönä nukun itseni uneen, toivoen saavani joskus rauhan.

 

 

Screenshot_2014-12-12-19-06-20-1

 

 

 

Likaisena, Saastaisena, Ahdistuneena, Kyyneljuovat kasvoillani

-Elina

 

ps. Anteeksi te kaikki, mutta minä en vain osaa puhua. Patoan kaiken sisälleni, vaikka tiedän, tekeväni hallaa vain itselleni. En vain osaa.

pps. Koulun alkaminen vain lisää ahdistustani entisestään. Nyt kesällä on mennyt ihan hyvin, pääsyy: koska ei ole ollut koulua. Mutta miten sitten kun on taas pakko mennä kouluun??!!!!


Tiedän jo mitä aiot minulle sanoa

Posted on

 

Screenshot_2014-09-27-01-42-53-1

 

Kamala ahdistus iski täydellä voimalla, vaikka yritin kaikin keinoin hallita sitä. Ahdistuksen ja pelon syöksykierre. Kauhukuvat täyttävät pääni. Oksettaa. Ilma on liian paksua hengitettäväksi. Saastaisuuden haju tukahduttaa. Menneisyyden kauhukuvat toistavat itseään. En voi luottaa kehenkään, kaikki haluavat vain satuttaa.. aivan kuin HÄN.

 

APUA

 

Katselin äsken Yle tv 1:ltä Outlander Matkantekijää, jakso oli ehkä 7,8 tai 9 jakson nimi oli Vihkiäiset. Yritän olla mahdollisimman paljon spoilaamatta, mutten ole yhtään varma kuinka hyvin onnistun..  Jakso oli minulle todella rankka, sillä menneisyyden painajaiset sekoittuivat niin nykyhetkeeni että tulevaisuuteen. Painajaisteni maalailema kuva ei ollut kaunista katsottavaa, se saisi jokaiselta katsojalta ihon kananlihalle ja hänen olisi käännettävä päänsä pois kuvasta. En voinut sännätä pois huoneesta, koska katsoin jaksoa äitini kanssa. Minun oli vaan kestettävä. 55 minuuttia painajaista.

Kapusin kuin horroksessa portaat yläkertaan ja huoneeseeni. Vapisevin käsin avasin läppärin, en aluksi edes onnistunut vaan kone lipesi käsistäni ja liukui sängylle. Sängylle jolla..  En käsitä kuinka voin nukkua tässä vuoteessa kaikki ne yöt kaiken sen jälkeen.  Ajatukset kuristavat kaulallani käsien tavoin. Ne kädet kuuluvat HÄNELLE, jonka elämäntehtävä tuntuu olevan pilata minun elämäni.

Sormeni ovat jääkylmät ja vapisen yhä hieman. Hengitän liian pinnallisesti. Pelkään kauheasti.

 

sattuu

 

 

Miten osaisin kirjoittaa tämän? En osaa!!  ARGH!!

 

 

Pelkään, kavahdan puolikastakin ajatusta.. Ajatusta siitä, että voisin vielä olla jonkun kanssa yhdessä. Ensinnäkin miten osaan rakastaa toista, olla hänen arvoisensa. Ja vaikka osaisinkin.. Kuinka hän jaksaisi odottaa tarpeeksi kauan, että olen oikeasti valmis. Kuinka hän voisi jaksaa kestää kaikki kohtaukseni, antaa minulle tarpeeksi hengitystilaa, odottaa ja odottaa ja odottaa. Kuinka joku voisi jaksaa edetä niin hitaasti kuin tarvitsen. Kuinka voisin päästä eroon alistuvaisuudestani, pakottavasta tarpeestani miellyttää toisia, oman hyvinvointini uhallakin. En pysty sanomaan ei, voisitko lopettaa, en halua. Kuinka ikinä voin osata erottaa menneen ja nykyisen/tulevan? Kuinka voisin ymmärtää etteivät kaikki ole kuin exäni, etteivät kaikki välttämättä halua satuttaa minua?

 

Screenshot_2014-12-08-16-45-16-1

 

En halua viettää loppuelämääni yksin, vaan haluaisin jonkun rinnalleni tukemaan kun askeleeni horjuvat. Toisaalta olen hyvin määrätietoinen, itsepäinen (niin hyvässä kuin pahassakin), lempeä, uhrautuvainen, sisukas, epäitsekäs ja itsekäs, rohkea, rauhallinen, lojaali, luotettava, iloinen, täynnä yllätyksiä, ystävällinen, omaperäinen, erillainen, oma itseni, fiksu, tempperamenttinen, täynnä ideoita, kiltti.. Mutta toisessa hetkessä olen vain pieni mytty peiton alla, sisälläni pelosta ja kauhusta itkevä tyttö, arka, pelokas, ujo, ahdistunut, särjetty, alistuva, vain toisen tyydytystä varten elävä..

 

happy ending

Se mitä toivoisin vielä joskus saavani, onnellisen elämän

 

Toivon hiput kuolee pois..

-Elina


Kamala olla, Kuristun

Posted on

 

i hate me

 

 

Oksettaa. Turvaton olo. On kylmä. En saa henkee. Ahdistaa. Pelottaa. Kuvottaa.

Pikku tyttö pelkää, et exä tai joku muu tulee ja satuttaa meitä taas. En saa itteeni rauhoittumaan millään. Perjaatteessa tiiän, et se on opiskelemas Ähtäris, mut silti. Ei mikään poista niitä pelkoja, joita mulla sen takia on.   Juttelin äsken yhen pojan kanssa.. Okei se oli mun vikani, että se keskustelu laukas paniikkikohtauksen ja koko tämän kamalan tunteiden ja pelkojen sekamelskan. Toisaalta suuri syy on se, et romahdin eilen, ja oon sen takia viel niin ’heikossa’ kunnossa. Ei se ollu mun juttelu kaverin vika. Mun omaa syytäni, ku oon tällanen.

Bloody-sorry

anteeksi että elän

 

Sattuu. Sattuu ihan kamalasti. Sain sen pojan pahalle mielelle. Eilen ajattelin, et oli tosi kivaa, kun juteltiin, mutta tänään olisin mieluummin vetänyt itseni hirteen, kuin aloittanut eilistä keskustelua. Juteltiin siis jo eilen. Pystyimme tosi monissa asioissa ymmärtämään toisiamme, mutta nyt mulla on ihan kamala olla. Oliko mun pakko olla niin saatanan heikko, et aloitin sen keskustelun eilen??   MIKSI???  Hei mä oon tosi pahoillani. En ees tiiä näetkö tätä, mutta oon todella pahoillani. En tiedä olenko varmaan ikinä tuntenut tällai, mut tää on todella voimakas tunne, tää on tosi. Mä niin haluaisin pyyhkiä itseni pois sun muistoistasi. Sunkin olisi vaan niin kamalan parempi, ettet olis koskaan kuullutkaan musta. Tekisin mitä vaan, paitsi tappaisi sua, jos saisin sut unohtamaan mut.  Mun on todella vaikea kirjoittaa tätä, aivan kuin joka kirjaimella tikari iskettäis mun sydämeeni, aina vain uudelleen ja uudelleen.

 

ANTEEKSI

 

iwantodie

 

 

hyppy vain

 

Hengittäminen sattuu kauheasti. Ja mulla on pakottava tarve kuristaa itseäni, harmi etten oo yksin kotona, tappaisin varmaan itseni.  Näitten kirjoitusten takia aikuiset laittaa mun terapeutille viestiä, mutta sittenpähän laittavat. Mitä mä sitä salaamaan. Joudun osastolle tai jotain muuta yhtä helvetin kivaa.

Mikä helvetin idea on pakottaa toinen pysymään hengissä, kun hän ei tahdo elää? Olen tälläkin hetkellä niin huonossa jamassa, että ihan oksettaa. En pysty syömään, vaikka on nälkä ja tarvitsisi. En pysty huolehtimaan itsestäni edes tätä viikkoa, kun äiti on reissussa.

 

kaula auki

 

Anteeksi, että olen olemassa. Onneksenne olen jo lähdössä..

 

 

sattuu

 

 

-Elina


Ahdistaa ja Masentaa

Posted on

Moi taas!

Jotenki tyhmä olo: ekaks en kirjoita mitään kahteen viikkoon, ja sit kirjoitan monta postausta liiba laabaa saibaa päivässä.. Tyhmä olo.

 

Nyt ahdistaa. Ei paljon, mut hetki sitten enemmän. Ja taitaa se ”ahdistus mörkö” kohta taas hyökätä tuolt sängyn alta mun kimppuuni, on vähän semmonen fiilinki. 🙁 En haluu mee pois!!

Ahdistukseni johtuu jälleen koulusta ja siitä viho viimeisestä enkusta. Lomalla jaksoin hieman suomennella, mutta kielioppii en jaksanut koittaakaan käydä läpi. Isolla EHKÄ painotuksella voin koittaa vetää lottorivii aamulla ennen kouluu, jos en siis taas nuku pommiin..  Kielistä kun puhun niin vaihdan sitten lennossa ruotsin puolelle: mun oli pakko jättää ruotsin tukikurssi kesken, koska tiedän, etten millään tule jaksamaan tekemään niitä kaikkia tehtäviä kotona. Masentaa, kun on pakko myöntää, etten jaksa sitäkään. 🙁 Huokaus! Luuseri. Laiska. Heikko. Surkimus. Sanat kaikuvat korvissani. Älkää mollatko minua, saan kyllä itseni ominkin voimin tarpeeksi pohjalle, ilman teitäkin. Menkää pois. Jättäkää minut rauhaan!

 

Toinen tämän päivän iso ahdistus möykky mun mieles on ollu mun exä, sen teot, pieleen mennyt oikeuskäsittely, meen seurustelu aika, ero, eron jälkeen, kaikki. Ahdistaa kauheesti ku vaan miettiiki kuin paljon ahdistavii juttui oon tänään kelannut.

Muserrun tän alle.

Mulla ei oo voimaa kamppailla vastaan.

Virta on liian voimakas, se painaa mun pääni pinnan alle.

Välillä saan hetkeksi pääni pinnalle, mutta sitten vajoan jälleen.

Ja tän kaiken lisäksi olin yli puolet päivästä ihan tokkurassa. Toisaalta väsymykseeni on aika yksinkertainen selitys: otin 4x25mg Ataraxia, eli suomeks tupla annoksen illalla. Ei en ottanut kaikkia putkeen, ja otin ekat kasilta ja vikan vast kympiltä. Mutta syyhän minulla tietenkin on: halusin nukkua. Ja koska mökillä olin nukkunut useamman tunnin päikkärit, tiesin ennestään, etten tulisi saamaan unta ennen kuin puolen yön jälkeen. Varmasti ainakin joku teistä ajattelee: ”Kannattiko nukkua päikkärit?” No todellaki. Sain kotio päästyy suomennettuu enkkuu, vaikka se nyt sit kostautu tänään ku olin ihan ”töttöröö”, mut siis juu. Mun ei tarvinnu kuunnel isän kiukutteluu, ja sitä ku se tappelee äidin kans ja mollaa mua ja äitii, ei tarvinnu ees nähä sitä. Sain vaan olla käpertyneenä peittoon ja vetää unta kaaliin. ZZZzzz

Se tunne ku väsyttää ja ku ei kuiteskaan väsytä. :/ Sillee et mitäs tässä kello lähennee yhtätoista ja meikä on hereillä. Perus juttu, mutta kuitenkin niin rasittava. Talo on ihan hiljainen lukuunottamatta läppärin hiljaista hurinaa, näppäinten ääniä kirjottaessani, kellon raksutusta seinällä, puhelimesta hiljaisella soivaa Katy Perry Wide Awake  https://www.youtube.com/watch?v=GvgjG9RxX7c  ja sitä kun tuuli vinkuu ikkunanraoissa. Muuten on hiljaista, masentavaa olla yksin hereillä. Ehkä raahaudun alas hakemaan enkun kirjan ja koitan vetää sen lottorivin jo nyt. EHKÄ!  Äiti tulee kohta valittaan, ku mulla on huoneessa valot, ja miks oot viel läppärillä. Se ei tiedä mun blogista ja siitä että puran tänne mun taakkaani. Ensinnäki se pitäis mulle kauheen saarnan aiheesta: ”Mitä olet kerran nettiin kirjoittanut, et sieltä koskaan pois saa”. Jaa’a. Aha. Kerros äiti-kulta jotain uutta mitä en vielä ole kuullut. Ehkäpä hei puolet (tai varmaan enemmänkin) syystä miksi kirjoitan julkisesti, on se että muut samoja asioita kokeneet voivat lukea minun tarinaani ja he joilla ei omakohtaisia kokemuksi onneksi ole, oppisivat ymmärtämään meitä kovia kokeneita. Juuri siitä saan voimaa kirjoittaa julkisesti, että te kohtalotoverini saisitte rohkeutta ja tukea, että näkisitte, että täällä on monia muitakin samoja asioita kokeneita ja että nämä asiat voi sanoa julkisesti ääneen. Rakkaudella teille valitettavan runsaslukuisille kohtalotovereilleni!! <3 <3 <3 <3

Raiskauksen tai väkivallan uhriksi joutuminen tuntuu maailmanlopulta siinä missä niin moni muukin vakava asia. En todellakaan vähättele ko. juttuja pikku jutuiksi, ”Niistähän pääsee heittämällä yli” -tyyliin, en todellakaan! Tiedänhän itse sen niin pirskatin hyvin millaista on rämpiä siinä  suossa ja yrittää elää edes muutama sekunti kerrallaan. Kyllä minä tiedän. En voisi mitenkään kirjoittaa tällaisia asioita, ellen näitä olisi itse joutunut kokemaan. Tunteet ja ajatukset: ”Ei kukaan voi pitää minusta tällaisena viallisena, saastaisena, liattuna, pilattuna, sotkettuna, häpäistynä, alistettuna.”, ”Miten muka kukaan poika voisi edes ajatella seurustelevansa kanssani? Minulla on suuri henkinen sairaus: masennus ja sen lisäksi vielä minut on raiskattu useasti ja olen kohdannut törkeää väkivaltaa. Ei kukaan voi rakastaa minunlaistani.”, ”Miten ikinä enää pystyn harrastamaan seksiä? En saa henkeä pelkästä ajatuksesta, ahdistaa liikaa.” (Joo’o tiiän, ei oo kovin ajankohtainen, mutta vähemmästäkin sitä tuollaisia ajatellaan!), ”Miten ikinä pystyn jälleen luottamaan toiseen niin paljon, että päästän hänet edes kosketus etäisyydelle?” (Tuohon kaikki aina sanovat: ’kun löydät sen oikean, sitten pystyt’. Mitä vitsin saibaa! Ei paljoo lohduta!) ”Haluan kuolla, kaikkien on niin paljon parempi ilman minua.”, ”Kuka muka haluaisi olla kanssani, kun olen tällainen? Eihän lähestulkoon kukaan edes puhu minulle (kerro vaikka mielipidettään blogistani)!!??”, ”Istun yksin käytävässä, kuka muka vaivautuisi tulemaan lukseni ja kysymään (edes puhkikulutettua) ’mitä kuuluu?’ kysymystä.”, Eihän kukaan halua edes puhua tällaiselle paskakasalle, joka on antanut tehdä itselleen ja keholleen mitä huvittaa. Olen antanut häpäistä itseni! Kuka muka haluaa olla kanssani???!!!”

Pystyykö edes joku teistä lukijoistani vastaamaan joihinkin esittämiini kysymyksiin/ajatuksiin. Mielelläni haluaisin kuulla joitakin ajatuksianne, mitä mieleenne tulee, kun mietitte näitä.

Nyt taitaa olla korkea aika laittaa kone kiinni ja yrittää nukkua.. Ihan mälsää, oon jotenki niin kirjoitus tuulella, juttua riittää monesta eri aiheesta. Jaksaakohan joku lukea koko tekstini?

Rakkaudella lukijoilleni:

-Elina

Ps. Minulla on ikävä teidän niin kovasti päivääni piristäviä kommenttejanne.


Oon ihan kuitti

Posted on

Äsken kun menin sänkyyn peiton alle, tajusin kuinka väsynyt oikeasti olenkaan. Mun keho tuntuu vähintään tonnin painoiselta, mun keho painautuu kiinni patjaan niinku.. niinku niinä monina oksettavina hetkinä, kun se paskiainen häpäisi mut. Kuvottavat muistot paiskautuvat mun mieleeni samalla tavalla kuin Hän löi minua avokämmenellä kasvoihin, kun en totellut Häntä. Oksettaa ihan tosissaan. Kiroan valokuvamuistini alimpaan helvettiin. Hyi yök!! Muistan jälleen, muistan jälleen kaiken.  Kosketukset. Hajut. Maut. Sanat. Äänensävyt. Tunnelman. Muistan Hänen ilmeensä. Muistan kuinka en kyennyt hengittämään. Muistan.. Kaiken. Aivan kuin Hän olisi jälleen täällä. Hän on täällä!!

Hän raahaa minut huoneeseeni ja työntää voimallisesti sängylleni. Pelkään. Pelkään ihan kamalasti. Tiedän mitä Hän haluaa, mutta minä en halua, niin kuin se merkitsisi hänelle jotain. (Hän ei koskaan välittänyt masennuksestani paskaakaan.)

Yritän kääntää katseeni pois Hänestä, mutta Hän ei siitä pidä. Voimalla ja samalla uhkauksia huutaen, Hän kääntää kasvoni itseensä päin. Yritän taistella vastaan, mutta tiedän häviäväni, sillä Hänellä on enemmä voimaa kuin minulla. Hän repii vaatteeni kovakouraisesti ja sitoo käteni narulla sängyn jalkaan. Hän riisuu vaatteensa, pitäen samalla minua tiukasti silmällä, samalla ilkkuen  häpeilemättä minulle hyvin kiusallista tilannetta. Hän kävelee minua kohti ja tulee päälleni. Puren hampaita yhteen sellaisella voimalla, että pelkään rikkovani ne. Kosketus. Iho vasten ihoa. Puistatus kulkee kehoni läpi. Hänen kätensä lähenevät kaulaani. Salaman nopeasti sormet kiertyvät kaulani ympärille. Yritän epätoivoisesti hengittää, mutten kovin hyvin tuloksin. Pelkään kuollakseni Häntä, en voi mitenkään tietää mitä Hänen päässään liikkuu. Pelkään hänen kuristavan minut kuoliaaksi, seurauksista piittaamatta yritän rinpuilla kaikilla mahdollisilla konsteilla irti Hänen otteestaan. Hän kiroaa ja käskee minun rauhoittua tai tappaa minut. Voimani alkavat huveta pienoisen hapen puutteen vuoksi, joten minun on annettava periksi ja alistuttava jälleen. Suljen silmäni ja vain odotan ajan kulumista.

 

 

 

-Elina


Mua kuvottaa. Olen saastainen. Liattu. Pilattu.

Posted on

Kamala olla. Oksettaa. Kuvottaa. Väsyttää. Masentaa. Ahdistaa. Itkettää. Harmittaa.

Minut on rikottu, särjetty, silvottu, häpäisty, hyväksikäytetty, raiskattu, liattu.  On niin kamalan saastainen olo. Se kuvottava tunne ei katoa mihinkään.
En tiedä miten ihmeessä jaksaisin nousta huomiseen. Miten jaksaisin avata silmäni suljettuani ne. Mun voimani vain ovat niin lopussa. Hädin tuskin jaksan hengittää.

Olen jälleen ajatellut ja käsitellyt hyväksikäyttööni liittyviä asioita. Huokaus. En tiedä mistä voisin saada lisää voimia. En tiedä onko minulla tarpeeksi voimia käydäkseni tämän kaiken läpi.

 minäkin

 

Huomasin makaavani omalla sängylläni. Ovi avautui hitaasti. Huoneeseen tuli joku mies. Tunsin pelkoa, kauhua, aivan kuin olisin katsellut murhaajaani silmiin. Aivan kuin tietäisin mitä pian tapahtuisi, kuolisin.

Henkilö käveli luokseni. Ahdistus valtasi minut täysin, menin paniikkiin. Huusin etten halunnut häntä lähelleni. Halusin hänen jättävän minut rauhaan. Halusin hänen lähtevän iäksi. Samalla tunsin kuinka sisälläni pienityttö itki. Se ei halunnut jäädä yksin. Se halusi miehen tulevan lähemmäs, rauhoittelevan sitä. Se pienityttö halusi vain rakkautta, jonkun johon voisi luottaa. Jonkun joka välittäisi siitä. Tiesin pikkutytön olevan oikeassa, sitä minä juuri halusin: rakkautta. Mutta se puoli minussa, joka joutui kokemaan kaiken sen kamalan ja järkyttävän, pelkäsi miehen satuttavan. Särkynyt puoli tiesi, ettei mies ollut sama kuin sitä satuttanut. Mutta se luuli tämänkin miehen haluavan vain satuttaa. Särkynyt puoli pelkäsi tämänkin miehen olevan paha. Kaikkihan aina haluavat minulle vain pahaa, se ajatteli.

Särkynyt puoli oli vahvempi. Se teki kaikkensa, että mies olisi lähtenyt. Se raivosi, riehui, huusi, yritti kaikkensa, että mies olisi luovuttanut. Se jopa satutti miestä. Pienityttö toimi toisin. Se vain katsoi miestä kyyneleet silmissä, ja sanoi surullisella ilmeellään: ”Älä mene. Älä jätä minua yksin. Olen rikki, voitko korjata minut.” Mies ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Pitäisikö totella satutettua, paniikissa olevaa tyttöä vai surullista, rakkauden kaipuista pientä tyttöä?

En tiedä kumman mies valitsi. Tavallaan en haluaisikaan, joutuisin vain pettymään jälleen. Jäämään kuitenkin lopulta YKSIN. Kyllä. Olen täysin hajalla. Tämä paniikissa oleva aggressiivinen puoli haluaa työntää kaikki mahdollisimman kauas. Se haluaa pitää salaisuudet itsellään. Se ei halua kertoa niitä kenellekään, ei edes itselleen. Se haluaa vain tulla unohdetuksi. Se haluaa vain kuolla. Toinen puoli haluaisi vain jonkun turvallisen ihmisen lähelleen. Jonkun jolle voisi kertoa kaiken. Jonkun joka auttaisi sitä selviämään, joka ei vaatisi siltä liikaa, sillä tämä pienityttö on todella hajalla. Se todella tarvitsee jonkun luotettavan ihmisen lähelleen.

mikä mussa on väärin

-Elina