Jälleen vahva ahdistus

Posted on

(Aloitin tämän kirjoittamisen puoli kahden aikaan ja lopetin neljän maissa.)

Viikonloppuinen pyrkii toistumaan.. Vahva ahdistus ja paniikin tykötarpeet. Väsynyt ihminen on heikompi vahvoja tunteita vastaan. Mun on todella vaikea saada itseäni rauhoittumaan, ei meinaa millään onnistua.

Kun tulin petiin, ajattelin vain kaatua niille sijoilleni ja nukahtaa ennen pään osumista tyynyyn. Juu niin varmaan, joku oli suunnitellut mulle ihan erillaisen yön. Suljin silmäni, yritin olla ajattelematta mitään. Alkuksi mielialani oli vain alakuloinen, mutta väistämättä eräät henkilöt tunkeutuivat ajatuksiini. En syytä heitä mistään, he eivät ole tehneet mulle pahaa. Syy on minussa itsessäni, traumoissani, peloissani siitä mitä voi tapahtua.

Monen monituista kertaa yritin tunnin aikana saada itseäni rauhoittumaan. Mm. koitin ajatella miten toimisin, jos ahdistus iskisi eräiden ihmisten seurassa, mutta ei en onnistunut. Psyykkinen kipu muuttui jälleen fyysiseksi, vaikka tällä kertaa vain sekunniksi kerrallaan.

 

Ei mulla ei ole täällä ketään tukena, en tiedä auttaisikokaan se. Ainut joka täällä on, on kissani Cissy. Rakas sairaanhoitajani, joka vaistoaa herkästi pahan oloni. Tällä kertaa varsinainen ahdistuskaan ei vielä ehtinyt iskeä, kun jo Cissy oli vaatimassa multa rapsuja, tarkoituksenaan lohduttaa ja rauhoittaa. Valitan Cissy tänään et pysty pitämään pahaa oloani loitolla, tänään kuihdun pienen palasen verran saavuttamattomiin. Tänään otan askeleen verran takapakkia. Jälleen tänä yönä joudun näkemään selvääkin selvemmin, kuinka syvällä olenkaan, kuinka kauas olen paiskautunut, koska joku päätti pilata minut, riistää mahdollisuuteni elämään ilman vaikeaa masennusta ja traumoja.

 

Pakko minun on myöntää että osa tämän öisestä fyysisestä heikosta olostani johtuu jälleen siitä etten ole syönyt tarpeeksi. Tuntuu niin tyhmältä lähteä yöllä kahden jälistä alakertaan iltapalalle, kun tulin sen välistä jättäneeksi ja koska tiedän ettei hutera oloni tästä parane, enkä välttämättä nukahdakaan ennen kuin olen syönyt. Toisaalta tiedän, et mun pitäis saada nukuttua mahdollisimman paljon koska puol ysiltä alkaa bilsan koe, jonka asioista en ymmärrän paljoakaan.

 

Jälleen joku pääsisi minut nähdessään sanomaan, että olen valkoinen kuin lakana. Okei myönnetään olen tavallista kalpeampi. Tein siis päätöksen raahautua alakertaan ja lämmittää aamuksi tarkoitettu puuro. Onneksi illalla tuli keiteltyä aamupuuro, sillä jos nyt olisi alkanut keittelemään uutta, mullahan olis menny ainaki 30min et olisin saanu sen lautasel. Olisin ehtinyt menemään tarpeeksi heikkoon happeen, että hyväl tuuril olisin just ja just saanut ruokani valmiiks..

Yritän täs ny saada tuon lautasen tyhjäks, vaiks jokainen lusikallinen tuntuukin raskaan työn teolta. Erittäin mahtavaa huomata kuinka jälleen yksi ruoka on putoamassa ruokalistaltani tai ainakin vaarassa pudota. Pari päivää sitten olin iloinen kun äiti keksi keittää puuroa iltapalaksi, kun jälleen kerran tuskailin mitä söisin. Nyt tilanne on toinen, puurokaan ei maistu, ennemmin meinaan oksentaa. Laattaankohan tämän ulos ennen kuin ehdin edes nukahtaa? Toivottavasti en sentään. (Kaikkea en vain kyennyt syömään, ei millään onnistunut.)

 

Mikä ongelmanuori olenkaan. Masennus. Traumat. Ongelmat ruuan kanssa. Liki jatkuva väsymys. Itsetuhoisuus. Vaikeuteni käsitellä asioita, puhua. Psyykkiset ongelmani. Jne. Jne. Huokaus.

 

Kyllä itsetuhoisuudetkin tänään mielessäni pyörivät, mutta päärooli on ahdistuksella. Kuolemaan liittyvillä ajatuksilla taisin lähinnä yrittää irtautua tästä hetkestä ja ahdistuksen puristavasta otteesta. Vaikka onnistuinki hetkellisesti, olivat hetket lyhyitä. Vain pieneksi ajaksi sain itseni rauhoittumaan vetääkseni vähän henkeä ennen bumerangin paluuta..

 

Jossain välissä koin oloni niin pahaksi (kipu, epätoivo ettei ahdistus lopukaan yms.) etten enää kyennyt pitämään muutamia kyyneleitä aisoissa. Ne pääsivät vapauteen.

 

Kai voisi olla järkevää koettaa nukkua vielä jäljellä olevat kolme tuntia. Syvä huokaus, enhän toivonut kuuden tunnin unia? Univelka sen kuin kasvaa..

 

 

-Elina


Alakulo ja ongelmat syömisen kanssa

Posted on

Tekstistä tuli ainakin omasta mielestäni erittäin sekava ja hypin asiast toiseen, joten siitä ei ehkä ota kovin helposti tolkua. Suokaa anteeksi, tänään en vaan ole hyvä kirjoittamaan, vaikka sanottavaa ehkä löytyiski. Joten tällä kertaa ei liene mikään ihme, jos tekstistä ei saa selvää, ymmärrä mitä tarkoitan.

 

Huomaathan, ettei tekstilläni tarkoitukseni ei ole ihannoida syömättömyyttä yms., kerron vaan omasta elämästäni ja ajatuksistani todenmukaisesti. Ketään en myöskään kehoita syömättömyyteen yms., koska tiedän ettei siitä lopulta seuraa mitään hyvää, vaikka siltä tuntuisikin. Ongelmat joita minulla on ruokaan ja syömiseen liittyen ovat oma sotani, enkä halua niitä kenellekään (kuten en muitakaan ongelmiani ja sairauksiani: masennus, traumat jne.).

 

Syyni alkaa vielä näin ehtoolla tänne rustailemaan on suht simppeli (kuten aina): haluan jälleen purkaa pääni sisältöä ajatuksiani ja kokemiani tunteita. Haluan jälleen edes yhden henkilön kuulevan kuiskaukseni, ettei mulla oo hyvä olla. En ole ihan varma miksi halusin kirjoittaa tällaisen alun, mutta kait siihenkin on joku syy.   Jotenkin tänään on kovin vaikea päästä asian ytimeen, kiertelen ja kaartelen, mutten osaa päättää minkälaisin sanoin asiaan tarttuisin, minkälaisin sanoin kertoisin ajatuksistani. Ei mulla ees oo kerrottavana mitää erityisen tärkeää tai mitään josta mun olis vaikeaa puhua. En käsitä miks tää on nyt näin naurettavan vaikeaa. Huokaus. Äh menköön sitte vaikka kaiken huonoimmalla taval, muttei täst tuu muuten mitään.

 

Eli jälleen kerran tänään mulla syöminen on ollut tuskaisen hankalaa (vaikeempaa oli eilen mutta siitä tuonnempana). Tänäänkään en oo oikeen löytänyt sapuskaa, jota olisin halunnut syödä. Kylhän mä tänäänkin oon syöny (appelsiinin, karjalanpiirakan, smootieta, perunoita, broiskupihvejä, pari banaania, kait viel jottai muttei tuu vaa mieleen yhtäkkii), mut kaikest huolimatta mun on vaikee löytää sellast ruokaa, jonka mielelläni suuhuni laittaisin. Oikeen mikään ruoka ei maistu, en halua syödä. Kuten sanoin tiedän hyvin ettei syömättömyydellä voita mitään, just siks tää harmittaakin niin paljo. En jaksa ymmärtää miks ruoka ja syöminen ovat mulle näin paljon voimia vievä asia, miks tää ongelma vaan jatkuu ja jatkuu.

Silloin kun olin osastolla (syysloma 2013-tammikuun vika päivä 2014), syöminenhän oli mulle suurempi ongelma kuin nyt. (En halua pahentaa kenenkään mahdollista syömishäiriötä tms., joten jätän tarkemmat faktat rustaamatta.) Anyway ilman mitään lääkärin diagnoosia olen itse vahvasti veikannut silloin kärsineeni lievästä anoreksiasta tai jotain sinne päin, joten jokainen osaa laskea 1+2 ja todeta, ettei ongelmani ollut pieni ja noin vain sivuutettavissa. Tässä masenusta sairastamieni vuosien aikana suhteeni ruokaan on ollut aivan liian usein ongelmallinen. Mulla on ollut monia ”kausia”, kun syöminen on ollut vaikeaa. Tietenkään liki kukaan elämässäni olevista ei ymmärrä ongelmaani ja se ei tietenkään auta mua vaan ennemminkin pahentaa oloani mm. lisäten ahdistusta.  Usein mulle ei maistu edes ns. herkut, eli en tahdo saada mitään alas. Nyt mandariinien, klementiinien, satsumoiden ja appelsiinien sesonkien myötä ko. hedelmät ovat olleet paria poikkeusta lukuunottamatta joka päivä ruokanani. Tässä eräänä päivänä vitsailinkin, että taidan olla appelsiiniholisti, kun syön niitä niin paljon. Tavallaan taidan peittää hedelmillä todellista vähäiseksi jäävää syömäni ruuan määrää. En sitä kiellä ovathan hedelmät terveellisiä, mutta sekään ei saisi mennä överiksi. Koko päiväisesti kun ei vain oikeasti voi elää hedelmillä.

 

Täänään vain yksi ”onneton” appelsiini joutui uhrikseni, enempää en niitäkään alas saanut. Oikeastaan myös se että suupielieni iho on jälleen rikki vaikuttaa, ettei sitrushedelmien syöminen kauheasti houkuttele. Sillä mehun joutuessa haavoihin se kirvelee, eikä siten tunnu mukavalta. En tiedä pahentaako lievä allergiani edellistä, mut anyway.

 

Ongelmani masentaa mua ja saa mut surulliseks, äiti se vast surulliseks tuleekin, jos tietää täst ongelmast. En oo iha varma kui paljon ja selkeesti tää näkyy mun jokapäiväses elämäs, et kui hyvin äiti on täst problemast selvil tai kui paljon hän menettää yöunensa tän takii.  Mua itteeni on niin alkanu kismittään tää kun liki joka päivä mulla on enempi vähempi vaikeusii ruuan ja syömisen kans. Tää viimeisin kausi on kestänyt kuka tietää kuinka kauan eli oman hataran arvioni mukaan lukuisia viikkoja. En alkuunkaan pysty arvioimaan milloin tää täl kertaa alkoi, tuntuu kestäneen maailman alust asti, siksi arvioni on niin suurpiirteinen. Oon niin kyllästyny tähän, en jaksais tätä. Joka päivä joudun käytännös pakottaan itteni syömään jotain, jotta pysyisin jaloillani.

 

Ylipäätään mua on täs viime päivät masentanu, oon ollu tavallist alakuloisempi yms. Ei oo huvittanut oikeen mikään. En oo jaksanu kummemmin olla sosiaalinen, vaikka ehkä joidenkin ihmisten kans olis tehny mieli jutella, en silti lopulta ole aloittanut keskustelua. Tuntuu et vaan valitan ja jauhan elämästäni ja ongelmista joka kerta. Koska en löydä ratkaisuja, pyörin itseni kans vaan kehää, joka johtaa siihen, ettei mul oikeen oo mitään muit puheenaiheit. Kuitenkaan en jaksaisi aina puhua vain ongelmistani, haluaisin niistä lepotaukoa, hermolomaa, mutten taida tietää mistä muusta voisin puhua. Musta tuntuu et aivan liian herkästi ajatukseni kääntyvät jälleen itseeni ja se siit sit.

Viime aikoina alavireiseen mielialaani ovat vaikuttaneet myös tekemättömät koulujutut. 1. Koeviikkoa helpottaakseni mun pitäis kirjoittaa muistiinpanoja bilsast ja psykast. 2. Matikkaa pitäis jaksaa laskea, jotta selkiäisin kirjoituksista ees jotenkin. 3. Kuviksessakin oon jäljes, koska mulla menee puolet niist tunneist, jonku toisen aineen kans päällekkäin. Töiden suhteen pieni sisäinen perfektionistini ei auta mua alkuunkaan, joten mulla menee töihin varmaan yli 3-5 kertaa enempi aikaa kuin muilla. Useisiin kuviksentöihin saan hukattua lukemattomia tunteja. Tiedän olevani itseäni kohtaan liian vaativa, mutta kai tiedän olevani edes jossakin hyvä (osassa kuvistöistä), joten siihen myös haluaisin käyttää mahdollisimman paljon aikaa. Kun taas bilsaan sun muihin juttuihin jotka eivät ota luonnistuakseen en haluaisi kuluttaa enempää aikaa kun on pakko. Ainakin nämä tulevat mieleeni. Luultavasti moni muukin kouluun liittyvä vaikeuttaa elämääni, mutta nyt ajatus ei kerta kaikkiaan kulje, joten lista mitä luultavimmin jää vajaaksi.

 

 

 

Sitten eiliseen (la): Ensinnäkin mulla oli perus päänsärkyä, onneks lääkkeet auttoivat kerrankin nopeasti. Myös vatsani oli kipeä, ei onneksi kovinkaan paljon. Luojan kiitos vatsakipuni ei täl kertaa mennyt siihen järkyttävän kovaan kipuun ja kylmänhikisyyteen. Noi olivat lopulta vain pikku murheita. Söin pe ehtool kympin jälist appelsiinin ja seuraavan kerran la klo 15.30 Turun reisust (olin koulust tutustumas Turun yliopistoon) jääneen voileivän eli olin ”muutaman” tunnin (yht. n. 16h) syömättä. Kuten arvata saattaa en ollu eile kummoseskaan kunnos. En pysynyt pahemmin jaloillani ja mul oli tyystin voimaton olo. Söin leivän lisäks hiukan suklaata ja 3 sokeripalaa, jotta sain ees hiukan helpotust. (Mulla kun suht usein tulee hutera olo, joten kotikonstit ovat harvinaisen tuttuja.)
Miksenkö syönyt enempää kunnon ruokaa kuin voileivän? En vain kerta kaikkiaan pysynyt jaloillani sen vertaa, et olisin onnistunut jotain tekemään, eikä mikään taaskaan maistunu. Aamul en vaa toimertunu aamupalal, mihin on tietyt syyt, jotka pidän omana tietonani. Kun äiti ja pikkuveli tulivat kotiin n. klo 17.30, ruuaksi keitettiin perunoita ja tehtii lihapullakastiket. Myöhäistä päivällistä pääsin syömään puol seiskan jälkeen, mutten siitäkää kauheesti alas saanu.
Ehtool menin paljon tavallista aiemmin petiin, sillä olin todella väsynyt, enkä olis oikeen pystynyt tekeen mitään muuta. Makasin tovin omas sängys ja toivoin oksettavan olon menevän ohi. Oli niin jes-fiilis. Koko päivä oli niin mun päivä. Onnistuin hukkaamaan koko päivän, vaikka kouluhommien lista todellakin olis kaivannu lyhennystä. Vielä illallakaan en kummosesti jaksanu kohottaa kättäni, jossa pidin puhelintani (236g) tai kyl sil viisii siin onnistuin, mut työstä se kävi.  Nukahdin puoli ysin maissa ja vetelin sikeitä mukavat 12,5h. Kerrankin oli kiva herätä aamulla yllättävän pirteänä.

 

 

Tästä taidan jälleen hipsiä höyhensaarille (ah niin aikaisin, hyvällä tuurilla ehdin nukkua ”ruhtimaalliset” 6h. Syvä huokaus. Toivon täs kans, että huomenna syöminen luonnistuisi edes hiukan paremmin. Joten hyvää yötä ja ens kertaan!

 

 

-Elina


Mun ”anoreksiastani”

Posted on

niin kuin minäkin

 

Heti alkuun sanon, etten tahdo antaa mitään vinkkejä jo valmiiks tosi laihoille, vaan kerron lähinnä mun omista kokemuksistani lievääkin lievemmän anoreksiani kanssa. Joten jos kaipaat vinkkejä, miten voisit kituuttaa ittestäs vikatkin kilot pois, olet valitettavasti lukemassa vääränlaista blogia.

 

FAT lukee munkin kädessäniMyöskin minun ihossani lukee FAT

 

Nuorempana mul ei ollu pahemmin vaikeuksii ruuan kanssa, ainoo oli ja on edelleenki et oon aika kranttu (=nirso). Mulle on silti ruoka maistunut todella hyvin, mutta masennus pilasi senkin. On aina ollu normaalipainoinen, ettei senkään luulis olevan mulle ongelma. Mutta viime syksynä, tai voisi sanoa, että jo vuosi sitten kesällä ruokahaluni alkoi hiipua: mikään ei maistunut, ei ollu ruokahalua/nälkä. Anoreksian kaltainen elämänvaiheeni oli alkamassa. Osastolla ollessani ja sen jälkeen söin tosi vähän, niin vähän kuin pystyin. Saatoin helposti elää päivän mandariinilla, voileivällä, jogurtilla ja parilla lasilla vettä (vertaa: kaksi lautasta puuroa+hilloa, kouluruokaa semisti, 3-6 voileipää, omena/appelsiini/päärynä/banaani/2mandariinia usein useampiakin hedelmiä per päivä, muroja+maitoo/jogurttia ja kaikki toi yhessä päivässä verraten edelliseen.) plus et kävin vaa’alla kaksi kertaa päivässä. Tiedän mulla meni tosi hyvin.

 

yäk

 

Vaikka söinkin vähän, liikunta ei ole koskaan ollut minulle pakkomielle, ei edes anoreksia kausinani. Viimeisten vuosien aikana en ole pahemmin liikuntaa harrastanut, koulumatka pyörällä n. seitsemän kilsaa per päivä, koirien lenkitystä Einon kanssa n. kilsasta kahteen kilsaan, eikä sitten muuta kuin perus kävelemiset.

Mun tarkoitus on saada tää hemmetin pömppömaha pois, ja mun reidet, YÖK!! En kestä! No laihduin 10-15 kiloo viidessä kuukaudessa. Olin ylpeä itsestäni. En ikinä halunnut ittestäni keinolla-millä-hyvänsä kukkakeppiä, jonka rasvaprosentti on -5. Ei. Ei. Tiesin, tiedän edelleenkin, pystyväni pitämään sen kurissa.

 

 

don't eat

 

No kesää kohden mennessä (kevät-syksy 2014) ruoka alkoi pikku hiljaa maistumaan, muttei missään tapauksessa entiseen malliin. Tämä syksy ei lukion puolesta ole ollut kovin rankka. Monien mielestä oon päässy liian helpolla ja pystyisin parempaankin, ehkä. Mutten halua ottaa riskiä, sillä vain minä itse tiedän miltä musta tuntuu ja osaan arvioida kaikkei parhaiten mihin pystyn. Omasta mielestäni tässäkin on ollu ihan riittävästi tekemistä, vähän lisää tunteja niin olisin löytänyt itseni jälleen osastolta huilimasta. Tosin puoliks jouduin alkaan partiossa johtajaksi (no se ei oo mikään paha pesti sillä mun lisäkseni ryhmään kuuluvat Anni ja Eino LoL!), se on hiukan tuonu paineita, mut ei mitään hirveesti. Partiolaisten tärkein varainkeruukeino ovat joka vuotiset ADVETTIkalenterit (vähän kuin joulukalenteri, mut avaamisen saa aloittaa jo adventtina, eli kalenterissa joinakin vuosina on enemmän kuin 24 luukkua(!)). Tänä vuonna kappalehinta oli viimevuotiseen malliin 7€. Myydyistä kalentereista osansa saavat myyjän ryhmä, lippukunta, piiri ja järjestö. Oon aikasempina vuosina myynyt noin 30-50 kalenteria, mikä on oikein hyvä tulos. No tänä vuonna lievästi sanottuna ylitin itseni myin 155 kalenteria!! 😀   Mulla ei oo pahemmin sukulaisii, ketkä ostaisivat, joten myyn kalenterini lähes täysin ovelta ovelle. Voin liioittelematta sano soittaneeni ovikelloa/koputtaneeni satoja ellen jopa tuhansia kertoja, ja olen esittänyt asiani likimain yhtä monta kertaa. Kulutin vapaa-aikaani kymmeniä tunteja, mutta kaikki se kannatti. Nimittäin ryhmä (johon myyjä kuuluu) saa 2€ per kalenteri, joten minä yksin keräsin ryhmälleni (Anni, Eino, minä) vähän yli 300€:a. Tiedän aika moni teistä varmasti ihmetttelee, mihin (voimme) käyttää moisen rahasumman. Me kolme haluaisimme tehdä partion puitteissa vaelluksen Lapissa, tarvitsemme siis vielä paljon rahaa. Minä olen siin käynyt useamman kerran Lapissa perheen kanssa vaelluksella, Anni ja Eino (minä myös!) ovat olleet isommilla partioleireillä haikilla = vaellus joka on kestänyt yhden yön.  Hups! En paljoo kadonnut sivuraiteille ;D Pointtini siis oli, että sain skarpattua itseni myyntihommiin loistavasti mukaan.

 

”Anoreksia kausinani” tunnen ulkonäköni erittäin herkästi epämiellyttäväksi, jos näytän hiukankaan lihavalta yms. se meinaa: ”hei hei ruoka, tervetuloa tyhjä ruokalautanen!” Ensi keväänä mulla on Wanhojen tanssit ja kaikki mun luokan tytöt ovat pukeutuneet niin kauniisti, tunnen itseni rumaksi ankanpojaksi heidän kanssaan. En edes jaksa aloittaa mitään kilometrien mittaista valitusromaani mun ulkonäkö jutuista.

 et syöEt varmana syö!!

 

Tänä syksynä jostain syystä olen hirveästi alkanut himoimmaan karkkia yms. makeaa, rasvaista, epäterveellistä. Toisinaan, mutta oikeasti ihan törkeen harvoin onnistun pitämään haluni kurissa. Olen vetänyt suklaapatukoita, karkkipusseja, sipsejä ja muutakaloripitoista masennukseni aikana enemmän kuin koko elämäni aikana yhteensä! En ole piiiitkään aikaan käynyt vaa’alla ja minua pelottaa aivan tolkuttomasti nähdä ne luvut. Pelkään kuollakseni nähdä kuinka paljon olen lihonnut. Mieluummin vetäisin itseni hirteen. Oon tälläkin viikolla parina aamuna seissyt vaa’an vieressä ja miettinyt pitkää rohjetako nousta sille vai en, en ole rohjennut.

 

 

 

Eipä mulla muuta sanottavaa ole. Hei hei.

 

-Elina