Lääkitys ja itsetuhoisuus

Posted on

Mua huolestuttaa parikin asiaa tai ovat huolestuttaneet jo pari kk:ta. Ensinnäkin mun lääkitystä rukkailtiin tos maalis- ja huhtikuussa. Helmikuun lopusta lähtien mun mieliala on ollut huonompi (siitä lähin ku lääkitystä o rukattu, se alko jo helmikuun lopussa). Mulla on menny täysin motivaatio ottaa masennuslääkkeet (=aamulääkkeet). Koska mun unirytmi on sekaisin ja herään useimmiten vasta välillä 10-14 ja mun pitäis ottaa lääkkeet 7-10 välillä, niin rukkasin omin päin lääkkeen ottoajan 10-13. Mutta unohtelen silti ottaa lääkkeet vähän väliä. Joskus jopa raahaudun pöydän viereen (jossa lääkkeet ovat) vesilasin kanssa, mutten saa silti otettua lääkkeitä.

 

Mun mieliala on about yhtä huono otin lääkkeet tahi en. Joten nyt tein omin päin päätöksen, et katon millai pärjään ilman lääkkeitä. Eihän siitä oo mitään hyötyä, et lääkkeet jää ottamatta harvasen päivä. Pääni vaan menee sekaisin kun en ota säännöllisesti lääkkeitä. Terapeutille kerroin motivaation puutteestani lääkkeiden ottoa kohtaan, mutten  vielä tätä, etten ota niitä lainkaan. Toisaalta terapia on vasta pe, joten en ole vielä voinut edes kertoa lopettamisesta.

 

 

Toinen asia, joka varmasti ainakin osittain liittyy edellämainitsemaani on itsetuhoisten ajatusten lisääntyminen. Viiltely houkuttaa tavallista enemmän ja keksin tapoja jatkaa ”harrastustani” muiden huomaamatta. Tietty hankaloittaa, koska kuuma kesäaika ja työpaitani on mallia lyhythihainen. Mut konstit o monet sano akka ko kissalla pöytää pyyhki..

 

Myös itsemurha-ajatukset ovat lisääntyneet ja ”pahentuneet”. Huomaan vähän väliä ajattelevani, jos en tulisikaan kotiin työvuoron jälkeen. ”Mitä sen on väliä vaikka luovuttaisin? Keneltä se olis pois?” Alan olla uupunut ja lopettaminen houkuttelee yhä enemmän ja enemmän.  Ajattelen myös aiempaa useammin mitä vaihtoehtoja mulla on paikkoja ja tapoja miten tekisin itsemurhan. Tiedän kyllä, ettei poikaystäväni kestä ajatusta elämästä ilman minua, mutten minäkään halua kärsiä koko elämääni

 

 

Mulla on lääkäriaika varattu nuoriso psykiatriselle poliklinikalle, mutten tiedä mitä asioita silloin käydään läpi. En haluaisi äidin kuulevan itsetuhoisten ajatusteni lisääntymisestä ja pahenemisesta, mutta haluaisin silti lääkärin tietävän ja auttavan mua ongelmani kanssa. Jos en saa tulevalla käynnillä kerrottua asiasta, kerron lääkärille tavalla tai toisella tai ehkä jopa uskallaudun varaamaan ajan lääkärin kanssa. En ole vielä kertaakaan ollut lääkärin kanssa kahdestaan koko 45min aikaa, äiti on aina ollut mukana tai vain pienen hetken oven ulkopuolella, jos olen halunnut kertoa lääkärille jotain kahden kesken. Ehkä voisin ottaa poikaystäväni mukaan henkiseksi tueksi. Jotenkin ahdistaa olla lääkärin kanssa kahdestaan. Poikaystäväni ei ole koskaan aiemmin ollut mukana terapia- tai lääkärikäynnillä. Tiedän, että hän olisi tuollaisella käynnillä pois mukavuusalueeltaan toisaalta niin minäkin. Hän kuulisi varmasti asioita, joista ei olisi tietoinen yms. Loppujen lopuksi luulisin sellaisen käynnin olevan vain hyvä asia, se voisi olla hieman epämukavaa, mutta auttavan.

Jälleen kerran tässä kirjoitellessani saatoin ratkaista yhden ongelman. Tuleva lääkäriaika on viikonpäästä, joten sen jälkeen tiedän varaanko uuden ajan vai mitä teen.

 

 

 

-Elina

 

 

 


Vihdoinkin ”elämäntarinani” saa jatkoa…

Posted on

Ikuisuuden kestänyt tauko on vihdoin päättynyt. Ainakin hetkeksi. Ehkä myöhemmin kerron mitä hiljaiselon aikana tapahtui. Tässä ja seuraavassa postauksessa joitain ”juonipaljastuksia”. Tai voisinhan vetää ihan supertiivistelmän:

Elikkäs selvisin kirjoituksista ja sain valkolakin. Lakkiaiset menivät niin hyvin kuin mennä saattoivat. Kevään ja kesän koitin löytää töitä, muttei mikään vaan tärpännyt, jos pääsin haastatteluun asti niin se tyssäs sit siihen. Kaverilleni valittelin tilannettani. Joskus valittamisestakin on hyötyä nimittäin tämä kaverini T. oli aloittanut työharjoittelun pienessä K-Marketissa huhti-toukokuussa. T. kysyi kauppiaalta, mahtaisiko hänen ystävänsäkin päästä harkkariksi. Tietystihän kauppiaalle ilmainen työvoima sopi, koska kelalta sain ”palkaksi” työmarkkinatukea verojen jälkeen mul jäi käteen vajaa 40€/ pv. Työsopimus oli ekaks 31.7.-31.12.2018, koska mun piti syksyl hakeen Tampereelle opiskelemaan. Opinnot piti alkaa tammikuun alus. No joku sit päättiki yhtäkkiä, et haku siirtyy keväälle ja koulutus alkaakin elokuussa 2019. No just joo… No ei mitään sopparia jatkettiin viel kuukaudel (max aika samas paikas).

Muuten vuos meni voinnin kannalta vähän paremmin, varsinkin sitten kun pääsin töihin. Mutta mua alko joulukuus stressaamaan/ jännittämään/ pelottamaan/ ahdistamaan mitäs sitten teen ku työkokeilu loppuu, joten vointi meni huonompaan.. (tarina jatkuu tässä ja seuraavas postaukses).

 

Täs seuraavaks lähinnä viime viikkojen ajatuksia.

 

 

TI 22.1.2019  klo 23.47 ->

 

Mua ahdistaa. Tunnen kuinka vajoan kohti pohjaa. Mulla on salaisuuksia, asioita joista en halua puhua, vaikka tiedän että pitäisi.

 

En muista enää syytä/ syitä miksi tarkkaan ottaen halusin aloittaa blogin pitämisen. Tarvitsin sitä. Sain edes kirjoittaa ajatuksiani, ehkä ne selvisivät sitä kautta vähän. Tavallaan tuntui tärkeämmältä kirjoittaa niin, että joku ehkä löytäisi raapustukseni ja lukisi niitä. Tavallaan joku kuuntelisi, vaikken sitä varmaksi tietäisi. Mikä tärkeintä en olisi kuuntelijan kanssa kasvotusten. Puhuminen ei ahdistaisi niin paljon.

 

 

 

SU 27.1.2019 klo 18.53 ->

 

Minulla on samanlainen tilanne blogin kanssa kuin kenellä tahansa minkä asian suhteen: aluksi siitä innostuu ja viettää paljon aikaa kiinnostuksensa kohteen kanssa. Tämä blogi oli minulle pari vuotta sitten suunnilleen henkireikä. Tiesin, että minulla oli 24/7 joku jolle voin purkaa ahdistukseni. Luultavasti joskus, joku lukisi miltä minusta tuntui, mitä tein tai ajattelin tai mikä minua ahdisti juuri sinä tiettynä yönä. Mutta aikaa myöten kiinnostus hiipuu, päivityksiä ei enää syntynyt joka viikko tai edes kuukausi. Aikaa kuluu, mutta aina tuntuu siltä, että on jotain tärkeämpää, eikä enää ennen niin tärkeälle asialle tahtonut löytyä aikaa. Ehkä tarve meni ohi. Ehkä löysin jonkun/ joitakin… tai siis joku/ jotkut löysivät minut ja korvasivat blogini olemassaolon tarkoituksen.

 

Myönnän ehkäpä harvenevien päivitysten takana oli myös tilanteeni paraneminen, minulla alkoi mennä paremmin. Päästyäni lukiosta kunnialla läpi viime keväänä, jäin tyhjän päälle, koska en tiennyt minne olisin hakenut opiskelemaan. Yritin koko kevään metsästää itselleni työpaikkaa, mutten onnistunut. Lopulta kaverini kautta pääsin harjoittelijaksi yhteen pieneen K-Markettiin. Työkokeilu voi kestää samassa paikassa max 6kk, joten jäin tyhjän päälle uudelleen 1.2.2019. Harjoittelu kesti näet 31.7.2018-30.1.2019. Viime syksy sujui ihan ok. Työ toi mukanaan väsymyksen, koska en ollut tottunut fyysiseen työhön ja 5-6h työpäiviin.

 

Viimeiset pari kk:ta olen miettinyt mitä tekisin tämän työn loputtua, koska jatkaa en enää voi, eikä kauppias palkkaa mua, vaikka olenkin työssäni hyvä. Ahdistus ja paha olo ovat palanneet elämääni tai eiväthän ne koskaan poistuneet, olivat vain taka-alalla. Ne vierailivat luonani aika ajoin, mutta nyt tilanne on pahempi kuten masennuksen ensimmäisinä vuosina. Ne vierailivat luonani aika ajoin, mutta nyt tilanne on pahempi kuten masennuksen ensimmäisinä vuosina (kirjoittaessani blogia ahkerasti). Itsetuhoiset ajatukset kuten viiltely ovat pyörineet mielessäni lähes päivittäin tai vähintäänkin viikottain koko ajan myös parempina aikoina. Mutta tilanne on pahentunut viime kuukausina. Olin ”kuivilla” käsittämättömät 3 vuotta ja 8 kuukautta, mutta joulun välipäivinä retkahdin taas. 9 – jopa omalla mittarillani – säälittävän pientä viiltoa ratkaisivat pelini. Niiden jälkeen olen viettänyt lukemattomia hetkiä, joina mikä tahansa asia on läväyttänyt eteeni pyörimään videon, jossa näen itseäni viiltelemässä.

 

En pääse viiltelystä eroon, vaikka kuinka haluaisin. En vain pääse siitä eroon (ainakaan yksinäni), se lienee osa minua hautaan asti. Hautaan päätymisestä pääsemmekin toiseen minua vainonneeseen asiaan: itsemurhaan liittyviin ajatuksiin. Tavallaan tiedän, ettei se ole vaihtoehto, mutta toisaalta tiedän mahdollisesti vuosikausia kestävien kärsimysten lopettamisen houkuttelevuuden. Musta tuntuu pahalta joka kerta kun poikaystäväni sanoo jotain tulevaisuuteen liittyvää kuten, ettei hän kestäisi ajatella elämää ilman minua tai olen ainut asia, joka saa hänet jaksamaan mm. koulussa käymistä. Aina silloin mieleeni nousee ajatus, etten välttämättä aina ole olemassa, jos lähdenkin lopullisesti. Tunnen syyllisyyttä ajatuksistani kuin olisin jo tehnyt viimeisen päätökseni lähteä pois. Olen aika varma edelleen, ettei tämä taipaleeni pääty hyvin, etten ole lunastamassa lupauksiani selviämisestä ja yhteisestä elämästä. Elämä ei tunnu omalta jutultani.

 

KE 30.1.2019 klo 23.25 ->

 

Olen koukussa viiltelyyn, enkä tiedä miten pääsisin siitä eroon. Siihen liittyvät ajatukset piinaavat mua. Ne eivät lopu. Saan ne hiljenemään vain parilla tavalla: nukkumalla (ellen näe viiltelystä unta), viiltelemällä tai jos pystyn uppoutumaan johonkin muuhun asiaan tai tekemiseen täysin (ns. flow-tila).  

 

Viiltelyllä taidan yrittää selvittää omia ajatuksiani, tiedostaa ja sisäistää kuinka paljon mua oikeasti sattuu. Yritän myös saada tunteet kuten ahdistuksen hallintaan. Tiedän osaavani piilottaa pahan oloni, ajatukseni jne. Viiltely on helpoin keino kertoa tuskaisesta olostani muille. Fyysinen kipu on helpompi ymmärtää, se on konkreettista, sen voi nähdä. Psyykkistä kipua ei voi ymmärtää läheskään niin helposti, se on paljon monimutkaisempaa. Psyykkisen kivun voi käsittää vain, jos sen muuttaa fyysiseen muotoon.

 

Viiltely on minulle montaa asiaa, muttei tapa kuolla. Näihin säälittävän surkeisiin naarmuihin en voi kuolla. Vaikka viiltely on huono selviytymiskeino, se on silti juuri sitä minulle: tapa selvitä hengissä vaikeimmista hetkistä. On viiltely-riippuvuus parempi kuin itsemurha. On se sentään parempi, että olen elossa kuin kuollut, näin uskoisin.

 

En ole kertonut vielä kenellekään, mutta olen seurannut yhtä tv-sarjaa netistä. Kuulin siitä joskus syksyllä ja mielenkiintoni heräsi, tosin ehkä turhan negatiivisesta syystä. Kuulin jostain keskustelua, jossa sarjaa paheksuttiin, koska se ihannoi itsemurhaa yms. sarjan käsittelemiä aiheita. Eli syyni alkaa katsoa oli aika pitkälti itsetuhoisuudessa. Toki halusin myös tietää miten sarja käsittelisi itsemurhaa jne.

 

Heti alussa kerrotaan: ”Kolmetoista syytä on fiktiivinen sarja, joka käsittelee vaikeita asioita. Seksuaalista väkivaltaa, päihteitä, itsemurhaa ja paljon muuta. Toivomme, että tämä vaikeita asioita käsittelevä sarja herättää keskustelua. Jos kamppailet näiden asioiden kanssa, sarja ei ehkä sovi sinulle. Katso sitä aikuisen seurassa. Jos joskus kaipaat juttuseuraa, ota yhteys vanhempaan, ystävään tai luotettavaan aikuiseen. Käy myös osoitteessa 13ReasonsWhy.info. Heti kun alat puhua asiasta, olo helpottuu. Jos tarvitset kriisiapua, käy sivustolla 13ReasonsWhy.info.”

 

Myönnän jotkut kohtaukset ovat aika ahdistavia ja nostavat pintaan muistoja, joita en haluaisi muistaa. Muutamasta sekunnista muutamaan kymmeneen sekuntiin kestävät kohtaukset ovat toisinaan tuntuneet piinaavan pitkiltä ja olen joutunut sulkemaan silmäni, jottei tarvitsisi katsoa asioita jotka ovat oikeasti tapahtuneet mulle. Toisaalta se kertoo kuinka hyvin seksuaalisesta väkivallasta kertovat kohtaukset on tehty, mikäli sellaisesta asiasta voi kehua.

 

 

Tällainen aloitus, mutta seuraavaks jotain positiivisempaa 🙂

 

-Elina


Perjantai 16.2., lisäks yo-kirjoituksista pari sanaa

Posted on

Tässä siis perjantai-illan 16.02.2018. ajatuksiani, kaksi viimeistä kappaletta skriivasin äsken. En silloin jaksanut julkaista, kun olin niin uuvuksissa, myöhemmin taisin unohtaa. Mutta siis vieläkin olen elävien kirjoissa, vaikken ole sanaakaan kirjoittanut ikuisuuteen.

 

Olen aina tykännyt katsella luonto-ohjelmia ja rikosten tutkimisohjelmia (poliisisarjoja yms.). Listaani olen viime vuosina lisännyt myös National geographic:ltä tulevan lentoturmatutkinnan. Mielestäni on mielenkiintoista seurata miten onnettomuuksia tutkitaan ja mitkä seikat ovat johtaneet turmaan. Jokin aika sitten tällaisessa jaksossa tutkittiin miksi eräs kone törmäsi vuorenrinteeseen. Tutkijat ihmettelivät mikä saattoikaan johtaa kaikkien koneessa olleiden menehtymiseen about keskellä kirkasta päivää. Tuntui kuin kone olisi tuhoutunut ilman minkäänlaista syytä. Tietenkin syy selvisi, kun tutkittiin lentäjien taustat paremmin: perämiehellä oli pahoja psyykkisiä ongelmia, joista hän ei kenellekään kertonut, vaikka useat lääkärit häntä kehoittivat jäämään sairaslomalle.

 

Mustat laatikot kertoivat koneen olleen täysin kunnossa. Kapteenin poistuttua ohjaamosta vessaan, (ovi ohjaamoon piti lukita), oli perämies kylmän rauhallisesti asettanut koneen korkeuden, nopeuden yms. muut säädöt haluamallaan tavalla, jotta kone törmäisi vuoreen. Kun kapteeni tuli wc:stä, hän tietenkin yritti päästä takaisin ohjaamoon, muttei perämies tehnyt elettäkään. Hän tiesi tismalleen mitä teki. Vaikka kapteeni kuinka huusi ja yritti tehdä kaikkensa, hän ei onnistunut. Seikka joka hätkähdytti tutkijoita vielä enemmän, oli se että samana päivänä edellisellä lennolla kapteeni oli myöskin poistunut ohjaamosta. Sillä välin perämies oli hetkeksi asettanut koneen säädöt haluamikseen. Perämies oli suorittanut kenraaliharjoituksen, ilman että kukaan tiesi asiasta yhtään mitään. Perämies oli näyttänyt kaikille olevansa kunnossa, vaikka todellisuudessa olikin pahassa syöksykierteessä.

 

Mieleeni painautui tiukasti se millaiseksi perämies kuvattiin, hänen asettaessaan säädöt ja odottaessaan törmäystä, ilmekään ei värähtänyt hänen kasvoillaan. Hän ei edes katsonut ovelle kapteenin pyrkiessä sisälle, hän oli kuin mitään ei olisi tapahtunut kuin tilanne olisi ollut täysin normaali.

 

Tunnen oloni juuri sellaiseksi, kuin perämies minulle näyttäytyi. Aivan kuin näkisin itseni samankaltaisessa tilanteessa. Tai kuin olisin ollut siellä ohjaamossa sen miehen kanssa, nähnyt kaiken mitä hän teki, mutten estäisi häntä mitenkään, vaikka tiedän että voisin. Oloni tuntuu siltä kuin olisin turtunut. Siltä kuinka esim. olisin aivan jäässä, muttei se kiinnostaisi minua, en tuntisi kylmää kuin en olisi siinä tilanteessa lainkaan. Pystyn liian helposti näkemään tilanteen jossa toimin tyynesti suunnitelmani mukaan, tietäen, ettei kohta olisi enää mitään. Kohta en taipuisi kaksinkerroin psyykkisestä kivusta, eivätkä ahdistavat asiat ja ajatukset ajaisi minua hulluuden partaalle. Minulla ei olisi vaikeaa menneisyyttä, enkä jäisi tulevaisuuden osalta tyhjän päälle. Tietäisin kaikkien syyttävän itseään, kun eivät nähneet varoitusmerkkejä, kun he eivät ottaneet minua tosissaan. Silpoisin monta ihmistä, ollen täysin tietoinen asiasta. Mutten välittäisi siitäkään, sekään ei tuntuisi miltään.

 

Tiedän, että tälläkin hetkellä tapan itseäni hitaasti mutta varmasti. Pala palalta tuhoan peruuttamattomasti ennen niin kaunista ja ehyttä kokonaisuutta.

 

Käsi liikahtaa äkisti kaulalleni, salamannopeasti sormet tarrautuvat kiinni. Ote hellittää kuitenkin nopeasti. Kynnet raapivat ihoani, jäljelle jää vain punertavia viivoja, jotka hehkuvat hetken. Hyökyaalto kasvattaa korkeuttaan syöksyessään kohti rantaa. Nyt käsi sormineen tahtoo kiertyä puukon kahvan ympäri. Kohottaa teräaseen ja ruokkia sitä valkoisten viirujen peittämällä iholla. Antaa ahdistuksen purkautua ulos lukuisista verenpunaisista viilloista. Vielä kerran peitellä pienen matkan uuvuttaneen tytön untenmaille ja kuiskata: ”Nuku rauhassa, nyt kaikki on oikeasti hyvin.”

 

 

 

*********************

 

 

En tiedä miksen jaksanut julkaista tätä aiemmin, mutta pare myöhään ku ei milloinkaan..  Äsken kun tekstinpätkän luin huomasin helposti kuinka sekaisin taas olinkaan. Olin jälleen omassa maailmassani, jossa minua ei kukaan satuta. Olen sekaisin ja sairas. Olen väsynyt ja stressaantunut. Olen suorastaan uuvuksissa, mutta kaipa tämä tästä hieman helpottuu kun pääsen eroon kirjoituksista. Tai näinhän aina sanon, vaikka kaikki sen tietävät, ettei se noin mene. Stressivuori kasaantuu aina vain korkeammaksi ja korkeammaksi. Jossain vaiheessa en enää jaksa ja romahdan vähintään päiväksi tai pariksi. Tänään (26.2.) olen viimeksi miettinyt, että kuinkahan kauan enää jaksan jaloillani keikkua. Vähän väliä olo tuppaa menemään huonolle tolalle. Lisäksi väsymys on juttu (unen tarve älytön), eikä kirjoituksiin lukemisesta tietoakaan, kun motivaatio miinus biljoona.

 

Viimeinen tuomiopäiväni on 16.3. Ylipäätään koko viikko 11 on mulle yhtä tuomiopäivää, koska maanantaina 12.3. on äikän esseekoe, keskiviikkona 14.3. terveystieto ja perjantaina 16.3. enkku. Kolme yo-koetta samalla viikolla, jippiii en malta oottaa.. Normistihan kirjoitukset kestävät max 6h/ koe, mutta olen tavallaan onnellisessa asemassa keskivaikean lukihäiriöni kanssa, minkä vuoksi saan jokaiseen kokeeseen 2h:n lisäajan. Äikästähän olikin jo tekstitaidon koe ja tuo kaksi tuntia todella pelastaa persukseni äikän kohdalla. Enkussa tuskin asiasta hyödyn, kun en jaksa olla kuuttakaan tuntia, mutta terveystiedossa taas ehkä jaksan olla lisäajan puolelle.

 

 

-Elina


Olen niin väsynyt tähän, hiivun hiljaa pois..

Posted on

Mun ajatukseni ovat yhtä sekasotkua, en saa niistä itsekään tolkkua, joten tämä ajatusteni sanoiksi pukeminen ei taida onnistua häävisti. En jaksa muotoilla tätä äidinkielellisesti oikeaksi, kunhan vain koitan saada jotain rustattua.

 

Miten fiilikset voivatkaan heilahdella näin jatkuvasti eestaas? Olen itsekin uupunut siihen, että yhdessä hetkessä oloni voi olla hyvä jopa mahtava, mutta minuutin päästä voin syöksyä holtittomasti alamäkeen. En jaksa tätä tunteiden ja fiilisten jatkuvaa vaihtelua, tämä kuluttaa mua.

 

Illalla mulla meni seiskan aikaan hyvin tai no paremmin kuin hyvin, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Nyt katseeni on lasittunut, olen tavallaan turtunut. Haluan satuttaa itseäni viillellä tms. Haluan kai tuntea jotain käsinkosketeltavaa, koska psyykkistä tuskaa on paljon vaikeampi ymmärtää.  

 

Vaihteeksi olen kuluttanut ihan liian paljon aikaa miettien, etten jaksa tätä enää. Etten jaksa enää sinnitellä. Olen yrittänyt perjaatteessa viisi vuotta, mutten enää. Haluaisin vain romahtaa sen viimeisen kerran, romahtaa niin alas, ettei sieltä olisi paluuta. Romahtaa lopullisesti. En jaksaisi enää hetkeäkään olla se joka olen, elää sitä elämää jota nyt elän.

Tuntuu ettei minulla ole muuta kuin jatkuva kipu. Olen sairas hautaan asti. Haluan olla yksin, en halua että kukaan välittää. Ei kenenkään tarvitse. En tiedä syitä miksi minun edes pitää yrittää. Miksi minun tarvitsee kituuttaa päivästä toiseen. Miksi hymyillä vastaantulijalle ja kertoa, et mul menee ihan hyvin. Kun ei mene. Tietenkin on ihmisiä, joille en haluaisi puhua, mutten oikein tiedä kenelle sitten haluaisin. Kenen haluaisin, kenen antaisin nähdä totuuden. Sen totuuden että olen liukunut kolme kuukautta yhteen menoon alamäkeen. Kenen antaisin tietää, etten muista koska viimeksi mulla olisi ollut näin huono vaihe. Tavallaan tuntuu kuin olisin sairastunut, vaikken ole koskaan edes parantunut. Toivottomuuden tunne on raastava, se repii minua hajalle. Kaikki repii.

 

Oon niin väsynyt tähän. En enää jaksaisi ajatella joka päivä itseni satuttamista. En jaksaisi vihata itseäni. Vihata elämääni ja sitä että vahingoitan olemisellani kaikkia läheisiäni. Pahimmassa tapauksessa joku voi sairastua mun sairastamisen takia, sitä en haluaisi. En jaksa toivoa parempaa huomista, sellaista ei tule, ei minulle.

 

En halua elää..

 

 

-Elina


To 5.10. yön ajatuksia

Posted on

Kirjoitin tämän to 5.10. – pe 6.10. välisenä yönä, mutten päässyt blogiini julkaisemaan aiemmin. Oli nää päivät jotain häikkää jossain, en päässyt edes omablogi.fi:n sivustolle, joten siks tää tulee hiukan hölmösti jälkijunas.

 

 

Kaikenlaist sekavaa sanojen yhdistelyy, josta tuskin ottaa mitään tolkkua..

 

Oon huolissani itsestäni, voinnistani. Oon todella väsynyt kaikkeen, mikään ei tunnu tuovan iloa. Ylipäätään oikeen mikään ei tunnu miltään. Aamulla olis tiedos aikanen herätys ja enkun koe, en millään jaksaisi herätä ja mennä, ei voisi vähempää kinostaa lunta mun oveni eteen. Viime yö meni ihan harakoille, sain unen päästä kiinni vihdoin 5.20., herätä olis pitäny 8.30, enpä päässy ylös. Huomiseen kokeeseen olis pitäny lukea, jotta mul olis ees säälittävät mahdollisuudet päästä läpi. En tiedä oikeasti jaksanko aamulla lähteä kouluun tekemään koetta vai jäänkö vaan kotiin nukkumaan.

 

En tiedä mikä mua vaivaa, miks tää ei muutu parempaan. Alan olla lopussa, en vaan jaksa.

 

Syömiset o vähä niin ja näin, tänään oon syöny vaan pari pient kipallist puuroa ja mansikkasoset (aamukympilt ja kahen aikaan iltapäiväl), mitään muuta en oo saanu meneen alas ja nyt kello huitelee jo puol kahttoist yöl.. helvetin hyvin menee. En tietenkään kiellä etteikö mulla olis nälkä, tietenkin mulla on, ollu jo ainaki puol neljäst lähtien. Mut ei, ei vaan nappaa syödä yhtään mitään. Mikään ei maistu. En saa alas mitään. En myöskään kiellä etteikö mul olis huono olo ku en oo syöny, heikottaa enkä oo varma pysynkö tolkuissani siis pyörrynkö vai en.

 

Mua pelottaa mun itsetuhoiset ajatukset ja ne yhdistettynä ”mikään ei tunnu miltään, millään ei oo mitään väliä” ajatuksiin, tiedän se ei oo kovinkaan hyvä yhdistelmä, ei sitte alkuunkaan. Äsken tajusin miettiväni oikeasti tosissani viiltelyä, haluan vaan tän ahdistuksen ja pahan olon loppuvan. Haluaisin tietää tuoko se vielä sen euforisen tunteen, joka mukamas pitäis saada liikunnasta ja ties mistä kaikesta, ehei en vaan mä saa sellasist mitää hyvää fiilist vaiks pitäis.. Vieläkö tunne poistaako ahdistuksen ja muun, edes hetkeksi. Ja kai se että viiltelen on parempi vaihtoehto kuin itsemurha, mene ja tiedä mitä mieltä kukin on. En välitä vaikka joku näkisikin, vaikka jäisi ikuiset arvet, tää tappaa mut kuitenkin, joten mitä väliä. Ei millään oo oikeen mitään väliä. Pelkään suunnattoman paljon. Pelkään itseäni. Ajatuksiani. Toivottomuuden tunnetta. Jatkuvaa väsymystä joka ei lopu nukkumalla. Kaikkea. Ei musta ole tähän, en jaksa. Saanhan sanoa sen jo ääneen?

 

Toisaalta en ymmärrä miks mul on niin pakottava tarve satuttaa itseäni (ja vain itseäni, musta ei todellakaan tuu mitään itsemurhapommittajaa yms.). Mutta toisaalta syy on päivänselvä, haluan tuntea jotain käsinkosketeltavaa, jotain mihin on oikeasti (helposti) ymmärrettävä syy, vaikka sitten fyysistä kipua.

 

Inhoan tätä kun olen niin ailahtelevainen. Itsetuhoinen. Masentunut. About kaikkea mitä olen. Jos mulla olisi keino poistaa itseni kaikkien muistoista, kyky saada heidät unohtamaan mut, tekisin sen. Ei kenenkään tarvitse muistaa mua, ei siihen oo mitään tarvetta.

 

-Elina


Onko loruni lopussa vai loppuuko tämä alamäki edes hiukan positiivisemmalla tavalla?

Posted on

Alamäki sen kun jatkuu ja jatkuu.. Tää tais alkaa koulun alettua eli reilun kk:n, eikä loppua näy. Ajattelin et oloni kohenis, vointini kääntyis parempaan kunhan saisin enkun kirjoitukset tehtyä, mutta ei, ei merkkiäkään moisesta. Toki onhan ens pe viel maantieteen kirjotukset, mutta enkkuhan on se kamalin.. Kuinka kauan tällane voi jatkua? Kääntyykö mun vointi lainkaan parempaan?

 

Jos itsetuhoiset ajatukset ovat olleet mulle vuosia joka viikkoisia, niin nyt viime aikoina sellaiset ajatukset ovat olleet mulle enemmän kuin jokapäiväisiä eli jos ei ny ihan 24/7 niin vähintäänki ne ovat mieles parin tunnin välein. Keskiviikko ehtoo oli kaikkein kurjin toviin, itsetuhoisia ajatuksia, jäätävä ahdistus lisäks melkein menin paniikkiin parikin kertaa, ainoastaan jollain ihme konstil sain pidettyä itteni aisoissa etten repiny itteäni riekaleiks. En ole ihan selvillä miksi en ”vieläkään” ratkennut helpottamaan oloani terällä leikkien, ehkä sitten tänään tai huomenna tai..

 

En tiedä jaksanko tätä, jos tää jatkuu vielä kovinkin kauan, tunnen alkavani oleen lopussa. En jaksa näitä ajatuksia ja tätä tuskaista oloa ja sekös mua vasta pelottaakin, mitä teen kun en enää jaksa ?

 

 

 

-Elina


En tiedä miten selviän tästä

Posted on

Ikuisuus myöhemmin..

En tiedä onko mun aina tauon jälkeen samanlaista alkua, mutta menkööt.  Voin ihan hyper pikakelauksella tiivistää mitä viimeseen 2kk:n on mm. sisältynyt. Tässä siis pari tärkeintä asiaa, jotka ensimmäisenä mieleen nousevat. Parhaan ystäväni armeija ei ole ottanut sujuakseen oikeestaan yhtään, hän on viettänyt enemmän aikaa veksissä (varusmiessairaala), kotihoidossa ja muuten vapautettuna kuin itse hommissa. Kaiken huipuksi hän joutui viettämään tovin keskussairaalassakin. Koska olemme läheisiä tämä hänen jatkuva sairastelunsa on huolettanut minua kovasti. Tiedän ettei hän ole ollut ainakaan kolmeen vikaan vuoteen ollut yhteensä niin paljon kipeä ja pahasti kuin nyt armeijassa.

 

Koulu alkoi normaalisti, enkkua, psykaa, maantiedet: EN7s ja PS5s ovat kursseja joita en oo viel aiemmin tehny, GE4s tunneil käyn kerratakseni yo-kokeeseen. Eli tosiaan nyt olis tarkoitus rämpiä pitkäst enkust ja maantieteest läpi. Kuten kaikki jotka mut tuntevat, vaikka vain tän blogin kautta tietävät suhteeni enkkuun. Pakkopullaa, yhtä helvettiä, tuskaa, vaikein kaikista aineista yms. Ja tämä ihanuus mun on kirjoitettava vieläpä pitkänä, koska en ole tarpeeks hyvä matikassa, et mitenkään selviäisin pitkäst matikast.

Enkun varsinainen koe o ke 20.9., maantiede on pe 29.9. ja arvatkaas vaan milloin on enkun kuuntelu, onnen päivänäni maanantaina, vieläpä 11.9.

 

Me tehtiin viime viikol enkun tunnil yks vanha yo-kuuntelu. Opettajan tsemppaavat sanat: jotta voisi olla jotenki kuivilla ja hengittää vapaasti, kokeesta tarvis saada edes 30pistettä (täydet o 90). Tai tietty ei oo pakko saada jos saa varsinaisest kokeest “10+” arvoiset pisteet, mikä ei tietenkään oo multa mahdollista. Yllättäen sain harjoituskokeesta n. 25 pistet riippuen hiuka siit mitä yo-lautakunta olis tykänny vikan osion vastauksistani. Vikas osios vastataan suomeks kysymyksiin, joten sitä mun on vaikee tietää kovin tarkasti, mitä olisin oikeesti voinu saada. Muis osiois vedetään lottoriviä a, b, c väli vissiin ehkä myös d.

 

Yhden toisen opettajan vinkki oli, et jos ei oo oikeesti mitään hajua niin sitten veikkaa vaikka kaikki a-kohtia, sielt voi voi saada semisti pisteitä ellei sitten onnistu valitsemaan juuri sitä riviä, jossa on vain muutama oikea kohta. Ärsyttävää ja tosi kannustavaa on myös se, että jos todella yritän parhaani lotto-osioissa saan vain todellisella tuurilla jotain oikein. Ja jos samalla ne kohdat joita en yhtään ymmärrä veikkaan vaikka a:ta, vedän nämä kohdat just pieleen. En tiedä mitä mun pitäis maanantaina tehdä, jot saisin mahd paljo pisteit, et mul olis jotai toivoo päästä enkusta ehkä jopa läpi. Kompensaatiopisteet ovat myös juttu eli jokasest läpäistystä kokeesta saa arvosanasta riippuen tietyn määrän pisteitä, joilla voi korottaa hylätyn arvosanan hyväksytyks. Kompensaatiopisteis on vaan yks pikkunen mutta, nimittäin se saanko äikäst, maantieteest, terveystiedost ja matikast tarpeeks pisteitä, et ne riittävät enkun pelastamiseks..

 

Te ette varmaa oikeasti tiedä kuinka paljon toi kuuntelu (sen jälkeen noi muutki) mua ahdistaa, koska oon kuullunymmärtämises enemmän kuin surkea. Tiedän ettei mul oo käytännös mitään toivoo saada siitä ees siedettävii pisteit, se tieto ei paljoa kannusta. Jokaikinen kerta ku asia tulee esille (varsinki mitä lähemmäs sitä mennään) saa mut about romahtamaan.

Mun vointi romahtaa, ruokahalu menee, ahdistaa ihan järjettömästi, tulee kaikki “niin ihanat” ajatukset mieleen (itsetuhoiset) jne. En pysty keskittyyn mihinkään, kaikki voimat katoavat ja vaan lysähdän kasaan, en pysty, enkä halua tehdä mitään muuta kuin lopettaa ahdistuksen, vaikka sitten kärsisin siitä päätöksestäni loppu elämäni (lyhyen tai pitkän sellaisen). En tiedä pystynkö pitämään itseni kurissa ja kasassa, haluanko sietää mut hengiltä kuristavaa ahdistusta vai yrittää lopettaa sen tai edes hillitä sitä. Jos oon ollu aiemmin epävarma ja pelänny mitä teen, se ei oo tainnu ollu pal mitään tähän nähden tai ainaki silt must tuntuu kuin toi ahdistus iskee mut pohjaan.

 

Jos tää tilanne menee oikeestaan yhtään pahemmaks en tiedä miten mun käy, selviänkö taisteluarvilla, teho-osastolla vai viekö tää mun henkeni. En tiedä jaksanko tai haluanko selvitä.

 

Suren että päästin tietyt ihmiset niin läheisiks, jos olisivat etäämmällä en tuhois heit samal.  Yks lisäsyy miks pelkään tilanteen vakavuutta, on ajatukseni, ettei sillä ole mitään väliä, jos edes hieman omaa oloani helpottaisin, mutta samalla satuttaisin heitä. Kaikki järjen rippeet huutavat edellisen ajattelua ja kirjoittamista vastaan, mutta silti lasittunein katsein apaattisena kirjoitan kaiken mitä ajattelen..

 

 

-Elina

 

Ps. Tän kirjoittaminen ja musiikin kuuntelu pelasti mut tällä kertaa retkahtamasta mihinkään ikävään. Toistaseks myös ahdistus lieveni ja oon taas ainaki hetken järjissäni


Hengityksen salpaava ahdistus ja viiltävä sisäinen tuska

Posted on

Tänään kaikki ei mennyt niin kuin piti, tai suurimmaksi osaksi joo, mutta loppupuolella.. Mun piti viedä pikkuveli yhelle Nesteelle, jossa isä oli vastassa (ne menevät huomenna rakentamaan yhtä terassia). Nesteen pihaan kääntyminen sotii kaikkia mun loogiikoitani vastaan, parhaani yritin mutta pieleen meni. Luojan kiitos peltivaurioilta vältyttiin (tällä kertaa), jos olisin ajanut kolarin siinä ihan isän silmien alla, suurella todennäköisyydellä en nyt olisi tässä tätä kirjoittamassa. Tiedän maailmassa on tsiljoona ”parempaa” syytä poistua täältä, tämänpäiväinen on oikeasti vain yksi hiekan murunen aavikolla, mutta tällä hetkellä se ei ole sitä minulle. Itsetuhoisetajatukset, häpeä, itsetuho ja ahdistus iskivät hyökyaallon lailla aikeenaan hukuttaa minut. Jos hetki tapahtuneen jälkeen minulla olisi ollut terä, en tiedä olisinko pystynyt estämään itseäni, en todellakaan tiedä. Hetkeen en olekaan halunnut näin kovasti päästä pois. Halu tappaa itseni, sen voima tuntui niin suurelta ja voimakkaalta, että tunsin itseni säälittävän pieneksi ja hauraaksi, aivan kuin olisin ollut vain hentoinen heinänkorsi, nips vain ja olisin katkennut.

Tällä hetkellä oloni on edelleen surkea, erittäin surkea. Tunnen oloni huteraksi, hauraaksi, aivan kuin hajoaisin, katoaisin pienestäkin kosketuksesta. Haluan niin kovasti tämän kivun loppuvan, olen niin kyllästynyt olemaan se särkynyt pieni surkea mytty. En jaksa olla se mitä olen. Vihaan itseäni, sitä mitä olen, millaiseksi olen valintojeni kautta tullut. En edes tiedä mistä tämä kaikki viha kumpua.

Toivoisin osaavani purkaa tämän pahan olon järkevästi, mutten osaa. Tahdon vain pois, pois, POIS! Mutta tiedän etten tule selviämään tästä sodasta voittajana, hävisin jo ennen korttien jakamista, nyt vain koko maailma pidättää hengitystään odottaen hetkeä jona viimein murrun lopullisesti. Se hetki on todella monta kertaa ollut kosketusetäisyydellä, niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Olen yksin pimeydessä, missään ei ole mitään eikä ketään, vain minä ja synkkääkin synkempi pimeys. Yksin unohdettuna, murskattuna, hehkuvilla avohaavoilla. En kelvannut elämään, viallisena synnyin, itsetuhoisuuden ympäröimänä.   Tavallaan en halua mennä, mutten näe itselleni valoisaa tulevaisuutta, pimeys ympäröi minut täysin. Vointini heikkenee hetki hetkeltä, en jaksa kävellä, makaan vaan sängyllä hädintuskin hengittäen odottaen saattajaa.

Yritin huutaa apua, mutta suustani ei päässyt pihaustakaan, en osannut kertoa sisuskaluja repivästä tuskasta, joka ei mitenkään päälle päin näkynyt. Ei en syytä teitä, se ei ollut teidän vikanne, syy on minussa, olen liian heikko elämään, se heikoin lenkki tässä ketjussa. En kestänyt muutamaa vastoinkäymistä.

Suljen silmäni viimeisen kerran, viimeinen kyynel vierähtää poskelleni, vedän vielä viimeisen kerran henkeä. Päivä sulkee silmänsä. Olen poissa. Lopullisesti. Kaikkien ulottumattomissa. Täältä ei kukaan voi vetää minua pois.

Olen todella pahoillani, että satutan teitä harvoja, teitä joille todella merkitsin jotakin. Anteeksi. En nähnyt muuta vaihtoehtoa, taakkani kasvoi liian suureksi. Murruin raskaan painon alla, jalat pettivät altani. Nyt olen toivottavasti paremmassa paikassa, minulla ei ole kipuja. Itsetuhoisuus ja kuoleman toivomukset ovat poissa. Pääsin paikkaan parempaan. Älkää itkekö, en minäkään itke, enää. Nyt voin hengittää raikasta ilmaa, ilman viiltävää tuskaa. Olen vapaa, olen turvassa.  Yksi toive minulla vielä olisi: päästäkää irti, täältä en tule koskaan palaamaan.

 

 

 

Viimeisin synkkä alamäkeni alkoi koulun alettua, sain liian paljon liian suuria projekteja, liian paljon vastuuta. Kai luulin itsekin selviäväni, mutta ei, alamäkeen mennään ja lujaa. Lattia petti jalkojeni alta. Putoan ja putoan yhä syvemmälle kohti pohjatonta tyhjyyttä. Tänne eivät yllä käsivarret, eivät ystävyyden eivätkä rakkauden tunteet. Sydämeni on ikijäässä. Hengitykseni on loppunut. Rauhallisesti nukun ikiunta.

 

 

-Elina

 


Sekavia ajatuksia +savusauna

Posted on

 

Kasvot. Yhdet tietyt kasvot ovat tänään (la 10.9) piirtyneet silmieni eteen useammin kuin laki sallii, luvattoman monta kertaa. Olipa puheenaihe tms. ollut lähes mikä tahansa, kipeät ja vähän vähemmän kipeät muistot nousivat mieleeni. En jaksa muistella. En halua muistaa. Joku tai jokin pakottaa minut muistamaan vasten tahtoani, aivan kuin silloin… Mielialani synkkenee entisestään.

Yritin päivän aikana lukemattomia kertoja saada ajatukseni muualle, mutta muistikuvat iskeytyivät kasvojani vasten aina vain uudelleen ja uudelleen, palaten bumerangin lailla kerta toisensa jälkeen. Oloni oli samantyylinen kuin olisin ollut veden alla ja yrittänyt nousta pintaan kohti valoa, pakoon pohjalla vaanivaa pimeyttä. En vain päässyt hitustakaan etenemään, sillä pakoni esti jalkaani sidottu ketju, ketjun toisessa päässä oli erittäin raskas paino. Samalla tavalla yritin pääni sisällä paeta tuskaa tuottavia muistoja, mutten päässyt pakoon, vaikka mitä tein. Itsetuhoisuuteni heräsi jälleen ehdottelemaan pakovaihtoehtoja. En haluaisi sortua terään, olenhan sinnitellyt kuivilla jo 1,5 vuotta! Houkutus tosin kasvaa välillä suureksi, tietäessäni kuinka nopeasti oloni helpottuisi. Viillellessäni kaiketi koen jotain samantapaista kuin tupakoitsijat (en mitenkään ole asiantuntija, on lukuisia vaikeammin vältettäviä keinoja saada jyskyttävä migreeni kuin tapakoiminen).
Istuin mökillämme savusaunan terassilla, mua ei tippaakaan kiinnostanut lähteä sisälle nukkumaan. En jaksanut. Tumman tähtitaivaan alla, vienon syystuulen puhaltaessa istuin yksin kahden tallilyhdyn valossa. Hiljaa istuin yksinäisyydessä. Synkkä pimeys ympäröi minut heti parin metrin päässä kynttilöiden valokehän ulkopuolella. En muista olenko aina (hieman?) pelännyt pimeää. Nykyään pimeys useimmiten lähinnä jännittää, varsinainen pelko iskee vasta kun olen sille alttiissa mielentilassa. Vaikka järjenääneni sanoisi olevan hyvin epätodennäköistä, että pimeys peittäisi näkyvistäni, jotakin jota minun todella olisi syytä pelätä, pelokkaana sellaista on vaikea kuunnella. Niin kuin useat muut en sinällään pelkää itse pimeää vaan sitä mitä siellä saattaa olla. Oloani ei helpota yhtään omistamani vilkas mielikuvitus, eikä liioin viime vuosina selvästi pahentunut herkkyyteni säikähtää (osaatte varmasti laskea 1+2=exäni). Yhtäkkiset liikkeet, odottamattomat tilanteet (esim. kissa hyppää pöydälle, joku yllättäen alkaa hiljaisuuden jälkeen puhumaan) jne., vaikka kukaan ei tahallaan yrittäisikään säikäyttää minua saatan silti säpsähtää, ”hypätä puolimetriä” tai saada ”sydärin”. Inhoan suunnattomasti, että minut säikäytetään tahallaan, pelottelu vain voimistaa säikkyyttäni.
Lopulta keskiyöllä lähdin saunalta (noin kaksi tuntia muita myöhemmin), ei sillä etteivätkö löyly ja lämpöä olisivat piisanneet, mutta maanantain ankeaa aikaista herätystä ei voi estää lähestymästä.
Oloni ei millään ota rauhoittuakseen. Minua ei pahemmin väsytä, ajatukseni pyörivät kehää, filmi väläyttelee silmieni eteen kuvia, jotka eivät todellakaan helpota oloani mitenkään. Katin kontit, oloni muuttuu aina vain levottomammaksi. Juoksen ympäri ovettomassa ja ikkunattomassa huoneessa, pakokauhuni kerää voimia kasvaen suuremmaksi ja suuremmaksi. Ajatuksissani sydämeni lyöntien tahti kiihtyy, pälyilen ympärilleni säikkynä kuin saalistajaa pakeneva vain voi. Pimeys lähestyy hivuttautuen vain lähemmäksi ja lähemmäksi vieden hengitystilaani. Hengitykseni kiihtyy. Toivon pääseväni pakoon, piiloon turvalliseen paikkaan, josta ajatukseni eivät minua löydä, mutta se on turhaa, toivon menetin sinä päivänä kun päästin sen paskiaisen elämääni.

Isku toisensa jälkeen terä uppoaa syvälle kehooni, elämä ei vain suostu pakenemaan riutuvasta ruumiistani. Vasten kaikkia luonnonlakeja jään henkiin, tuskissani kituvana, säälittävänä räpiköijänä, mutta silti elossa. Miksen voi vain kuolla, mikä on se näkymätön voima, joka ei anna elämän henkäyksen otteen irrota minusta? Pimeys ympäröi minut..

 

 

-Elina


Pieni vuodatus

Posted on

Tämä toimii myös samalla vastauksena edellisen postauksen (Anteeksi) kommenttiin, eli saman tekstin voi lukea myös sieltä. Vastauksestani vain tuli niin pitkä, joten ajattelin tämän olevan mukavampi tapa lukea ja jos kaikki eivät lue kaikkia kommentteja, hän kuitenkin katsoo postaukset ja näkee tämän. Ainoastaan tota tummennettua kohtaa ei mun ko. kommentissa ole, unohdin sen sinne kirjoittaa..

 

Mulla on jatkunut tämä masennus jo 3,5 vuotta, koko aika on ollut enemmän vähemmän tuskaista. Mulla ei oo ollu oikeestaan minkäänlaista halua elää, itsetuhoiset- ja itsemurha-ajatukset ovat seuranneet mua koko matkan, viiltelyä 2vuotta (nyt vuoden ollut kuivilla, vaikka monesti on tuntunut enemmän kuin tosi pahalta, enkä tiedä miten ihmeessä olen selvinnyt retkahtamatta). 3-6 kertaa kuukaudessa on hetkiä, jolloin tuntuu aivan kamalalta, tuntuu että kuolen juuri sillä sekuntilla, ettei minulla ole minkäänlaista tulevaisuutta, että kaikki romahtaa nyt lopullisesti.
Saattaa olla omaa ujouttani ja vaikeuttani käsitellä asioita, mutta syytteen voisin silti nostaa ”heitteille jätöstä”, ettei kukaan polilla ole kahden vuoden aikana osoittanut minkäänlaista suuntaa, että mun tarvis oikeasti käsitellä traumani perusteellisesti, koska myöhemmästä elämästäni tulisi vaikeampaa, jos en käsittele traumojani. Kukaan ”niin pätevistä” lääkäreistä (arviolta 5-8 kpl hoitanu mua ko. aikana, ovat kaikki täysin tietoisia menneisyydestäni) ja terapeuteista (3kpl) ei ole osoittanut mitenkään, että hän/he uskoisivat mun todella puhuvan totta järkyttävistä traumoistani. Nyt kun itse heräsin asiaan (kiitos lähinnä terveystiedon tuntien), olen järkyttynyt tosiasiasta, etteivät ammattilaiset polilla usko mun täysin totuutta olevaa kertomustani. Noin kaks viikkoo sitte ku mul oli taas useamman päivän todella huono olo (henkisesti) kyllästyin ja lähetin terapeutilleni aika suorasukaisen viestin. Viesti oli suunnilleen näin: ”Olen turhautunut, koska koen ettei kolme vuotta jatkunut terapia ole auttanut yhtään. Mua kyllästyttää ja suuresti ärsyttää, lääkärien jatkuva vaihtuminen (yli viis lääkäriä ja kerran olen kahen vuoden aikana nähnyt saman lääkärin peräkkäisillä kerroilla, kerran). Lääkärit eivät mitenkään voi tietää mun asioita niin hyvin ku jos olis vaan yks max kaks lääkäriä, mun hoito ja paraneminen on polilla täysin turha asia. Siit ei oo mitään apuu et käyn siel kerra viikos. Ja viel siit et olen erittäin pettynyt heidän käytökseensä ja tapaansa kohdella mua potilaana. Ei mulle oo mitään hyötyä, et kerron mitä oon viikon aikana tehny tai et mitä kisuil kuuluu (3kpl). Mä suoraan vaadin, et mun traumoi aletaan käydä läpi.”  Ei tälläista voi keksiä omasta päästään, en helvetissä minä ainakaan. Tää on totisinta totta ja loukkaannun enemmän kuin syvästi, jos ja kun joku ei usko totta.

Mulla ei ole ollut moneen vuoteen mitään syytä elää. Ainoa tulevaisuuteen liittyvä suunnitelmani on lukion läpäiseminen 5 vuodessa (inan alle puolet jäljellä). Kuinka ärsyttävää ja ahdistavaa on kun kaikki koko ajan kyselevät kirjoituksista, ja muista abivuoden jutuista, seuraavasta opiskelupaikasta ja tulevasta ammatista. Anteeks ny mut mulla ei oo mitään käsitystä mikä olisi mieleinen ammatti, saati missä siihen voi opiskella. Kuinka vaikeaa ihmiset.

 

Eipä mulla oikein muuta. Öitä ihmiset.

 

-Elina